Raskaus voi olla sekä vahvistava että hajottava kokemus, jonka jälkeen suhde omaan kehoon on rakennettava uudelleen.

Tytöt ja naiset oppivat varhain, että naiskeho on aina jollain lailla virheellinen ja keskeneräinen. Body positivity eli kehopositiivisuus on saanut viime aikoina julkisuutta erilaisten some-kampanjoiden kautta, joilla tavoitellaan hyväksyntää kaikenlaisille normista poikkeaville kehoille. Myös raskaudesta ja synnytyksestä on tullut alue, jolla haastetaan käsitys naiskehosta lähtökohtaisesti epäluotettavana ja puutteellisena.

Luottamuksen vahvistamiselle omaan kehoon ja omiin voimavaroihin on selvä tarve ja tilaus. Tässä kulttuurisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa siihen, että raskaus, synnytys ja imetys ovat kehon normaaleja fysiologisia prosesseja, joihin ei lähtökohtaisesti tarvitse puuttua lääketieteen keinoin. Kaikille raskaus, synnytys ja imetys eivät kuitenkaan ole voimaannuttavia kokemuksia oman kehon toimivuudesta. Kauniit sanat kehon luontaisesta kyvystä synnyttää uusi ihminen ja tarjota vauvalle parasta mahdollista ravintoa tuottavat kipua esimerkiksi silloin, kun oma raskaus on päättynyt liian aikaisin, synnytys ei ole sujunut toivotusti tai imetys ei onnistu yrityksistä huolimatta.

Ei voi olla niin, että ainoa malli positiivisesta suhtautumisesta omaan kehoon on ylistää sen täydellisyyttä ja kykyä kasvattaa, synnyttää ja ruokkia. Kuinka sitten rakastaa omaa kehoa silloin, kun se on kaukana täydellisestä eikä kykene näihin tehtäviin?

Raskauteen, synnytykseen ja synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyy usein vaikeita tunteita. Raskautta voi varjostaa pelko ja synnytys voi olla kokemus kehon hallinnan pirstaloitumisesta ja suoranaisesta kauhusta. Arki vastasyntyneen kanssa saattaa poiketa odotuksista rajusti. Hankalan kokemuksen jälkeen synnytyksen tai imetyksen arvon kieltäminen on ymmärrettävä suojautumiskeino. Vaikeiden tunteiden edessä on helpottavaa ajatella, ettei synnytyskokemuksella tai imetyksellä ole itselle merkitystä. Näin voi toki olla. Ei ole kovin rakentavaa väittää, että tapahtumilla pitäisi olla kaikille yhtä suuri arvo. Kokemus epäonnistumisesta voi kuitenkin jättää arven, joka vaikuttaa käsitykseen itsestä. Parantumatonta arpea alkaa särkeä aina kun asia nousee esiin.

Syyllisyydentunto on toinen tavallinen tapa reagoida vaikeaan kokemukseen. Pettymys kohdistuu itseen: En varautunut tarpeeksi hyvin, en osannut vaatia, odotin liikoja, olin naiivi. Mutta ikäviä asioita tapahtuu, vaikka olisi tehnyt kaiken oikein. Kukaan meistä ei hallitse luontoa, kaikkia olosuhteita, muita ihmisiä – eikä itseään. Oman kehon ja mielen hallinnan korostamisella on ikävä varjopuoli kääntyä kaikkivoipaisuuden vaatimukseksi. Vika löytyy aina lopulta itsestä.

Kenties hyökkäykseen ja puolustautumiseen perustuva äitikulttuuri juontaa juurensa siihen, ettei pettymystä ole oikeutta surra. Naisten kokemuksia vähätellään vetoamalla siihen, että tärkeintä on terve vauva. Se on samalla viesti siitä, että nainen itsessään ei ole tärkeä, hänellä ei ole merkitystä. Naisen henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä, miten lapsi voi.

Vaikean synnytyskokemuksen, keskenmenon, keskosvauvan syntymän tai hankalan imetyksen seurauksena voi tuntua siltä, että oma keho on tuottanut pettymyksen. Keho on kivun ja trauman lähde, joka tuntuu vieraalta, sitä kohtaan voi tuntea häpeää ja vihaa. Silloin on vaikea olla tyytyväinen kehoonsa, ja ystävällisiksi tarkoitetut sanat tuntuvat traumaattisen kokemuksen ohittamiselta.

Muista silti, että kehosi on arvokas ja ansaitsee huolenpitoa. Jos läheisesi käy läpi vaikeaa kokemusta, auta ja rohkaise häntä huolehtimaan itsestään henkisesti ja fyysisesti sen sijaan, että koettaisit saada häntä siinä hetkessä ajattelemaan myönteisesti. Vahvista, että hänen kokemuksensa on todellinen, mutta se ei ollut hänen syytään. Osoita, että vaikeat tunteet ovat sallittuja. Toipumiselle on tärkeää, että vihaa, turhautumista, pettymystä ja surua saa ilmaista turvallisessa ilmapiirissä. Siten syntyy selviytyjiä, jotka pystyvät arvostamaan itseään huolimatta siitä, mistä he ovat joutuneet luopumaan.

Ehkä olisi parempi lakata väittämästä, että kaikki kehot ovat täydellisiä sellaisina kuin ovat tai että tärkeintä on uskoa oman kehonsa voimaan. Vaikka keho ei olisi vahva ja täydellinen, se ei vähennä kenenkään arvoa. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, äitiä ja vanhempaa.

Tärkeämpää kuin opetella ajattelemaan kehostaan tietyllä tavalla on arvostaa omaa itsemääräämisoikeuttaan. Minä määrään omasta kehostani. Huolimatta siitä, uskonko kehoni olevan täydellinen, kaunis ja voimakas, päätän itse omaa kehoani koskevista asioista ja siitä, mikä on hyvinvointini kannalta tärkeää. Tämä on se kehopositiivinen viesti, jonka toivoisin tavoittavan myös lapset ja nuoret. Jokainen keho on arvokas ja ansaitsee kunnioitusta ja huolenpitoa.

Itsemääräämisoikeuden suojeleminen ei tarkoita, että kaikesta pitäisi suoriutua yksin. Meillä kaikilla on tärkeä tehtävä toimia toistemme tukena. Myötätunto itseä kohtaan kasvaa vähitellen, kun sitä opettelee antamaan ja ottamaan vastaan. Kun arvostamme itseämme ja suhtaudumme ymmärtävästi itseemme, ymmärrämme myös paremmin sen, mitä on tehtävä. Arpea lakkaa särkemästä, ja pystymme antamaan arvostusta ja ymmärrystä myös muille.