Olen ollut tietoinen siitä, että en ole mies tai nainen, enemmän tai vähemmän koko elämäni ajan. Ei-binäärinen identiteettini vahvistui elämäni toisen vuosikymmenen loppupuolella, jolloin minulla ei kuitenkaan ollut vielä tiedossa termejä, joilla sanoittaa sukupuolikokemustani. Tiesin vain, että en ole nainen, joksi minut oli syntymässä määritelty ja jollaisena minua tulkittiin ja kohdeltiin.

Aloin odottaa ensimmäistä lastani ollessani 23-vuotias. Tuolloin sukupuoli-identiteettini oli osittain termistön puutteen takia epäselvä. Nopeasti minulle kuitenkin selvisi, että kaikkia sikiötä kohdussaan kantavia henkilöitä kutsutaan äideiksi ja naisiksi. Pian minulle selvisi myös, mitä tämä tarkoitti roolien ja stereotypioiden näkökulmasta: äitiyteen ja (oletettuun) naiseuteen liittyen niitä on valtavasti aina odotuksen glooriasta vauvan kanssa valvovaa äitiä auttelevaan toiseen vanhempaan, joka on tietysti aina olemassa ja tietysti aina mies.

Kuulin lukuisia tarinoita siitä, miten lapsen saaminen oli muuttanut suhdetta omaan kehoon armollisemmaksi ja hyväksyvämmäksi ja miten naiseudesta nauttiminen oli saanut äitiyden myötä uusia ulottuvuuksia. Odotin jotain tällaista tapahtuvan itsellenikin. Kävi päinvastoin. Raskauskilojen myötä pyöreämmäksi ja feminiinisemmäksi mielletyn vartalon, imetystissien ja psyykkisesti valtavan raskaiden hormonaalisten muutosten myötä oivalsin lopullisesti, että naiseus ei ole osa minua. Minulla ei ollut minkäänlaista naisidentiteettiä.

Ehkä osittain tästä johtuen minun oli myös vaikea samastua ja integroitua erilaisiin äiti-lapsiryhmiin, joiden dynamiikka näyttäytyi itselleni jonkinlaisena salaseuratoimintana. Aloin odottaa kuopustani, kun esikoiseni oli neljävuotias. Tällöin olin jo varma sukupuoli-identiteetistäni ja valitettavan tottunut väärinsukupuolittamiseen. Samat stereotypiat terveydenhuollossa ja lapsi-vanhempiryhmissä toistuivat, mutta sisäinen itsevarmuuteni ja rakastava, tasaveroinen kumppani suojelivat minua väärinsukupuolittamisen vahingoittavuudelta.

Kehosuhteeni on ollut ristiriitainen lasteni kantamisen ja imettämisen ajan. Koen, että esimerkiksi rintani ovat toimineet hyödyllisinä työkaluina lasteni imettämisessä, joka on minulle tärkeää. Ne ovat kuitenkin tuntuneet aina kehostani irrallisina elementteinä, joilla ei ole muuta funktiota kuin lasteni ravitseminen. Tällä hetkellä odotan tutkimusaikaa transpolille, jotta saisin tarvitsemiani korjaushoitoja, joita olen samaan aikaan halunnut ja lykännyt kahden raskauden, synnytyksen ja imetyksen ajan.

Esikoiseni on jo sen ikäinen, että sukupuoleen liittyvät asiat kiinnostavat häntä. Olen keskustellut hänen kanssaan useita kertoja siitä, että en ole mies tai nainen. Aluksi oli vaikea selittää, mikä on muunsukupuolinen: kyseisen termin kankeuden lisäksi kaikki puhe ja ohjaus esimerkiksi varhaiskasvatuksen piirissä paljastavat vain kaksi binääristä ja erittäin stereotyyppistä sukupuolta. Pitkään lapseni kertoi kaikille kaupan kassaa myöten, että ”mun äiti on melkein poika”. Toivoisin sukupuolineutraalin kielenkäytön ja -sensitiivisten käytäntöjen yleistyvän neuvoloissa ja yleisesti varhaiskasvatuksen piirissä, jolloin myös oma asiointini kyseisten instanssien kanssa helpottuisi. Esimerkiksi neuvoloiden odotustiloihin ja lapsi-vanhempiryhmiin olisi helpompi mennä, jos niihin toivotettaisiin tervetulleiksi kaikki sukupuolet ja -puolettomuudet.

Sukupuolen itsemäärittelyoikeus juridisesti ei luultavasti tule olemaan Suomessa mahdollista vielä pitkään aikaan. Sitä odotellessa olisi hyvä, jos esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvolan tietoihin olisi mahdollista merkitä oma sukupuolensa tai -puolettomuutensa niin, että se tulisi raskaana olevan kanssa asioivien tietoon. Sukupuolivähemmistöön kuuluvan henkilön ja hänen perheensä kohtaamisen tulisi olla osa sote-alan koulutusta ja parhaat ammattilaiset hallitsevatkin sukupuolisensitiivisen työotteen. Epävarmoissa tilanteissa voi aina ystävällisesti kysyä esimerkiksi, minkälaisia pronomineja henkilö itsestään käyttää ja miksi hän haluaa itseään kutsuttavan. Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi omana itsenään.

Mio Mikkonen

Pin It on Pinterest

Share This