Keskustelu vanhemmuuden laadusta käy tällä hetkellä kuumana. Kätilöt ovat esittäneet huolensa älypuhelimien käytöstä synnytyksen ja imetyksen aikana. Helsingin kaupunki lanseerasi kampanjan, jonka mukaan vanhempien älylaitteiden käyttö on väkivaltaan verrattavissa olevaa välinpitämättömyyttä. Kampanja aiheutti muutamassa päivässä suuren palautevyöryn , johon Helsingin kaupunki reagoi pahoittelulla. Avaukset eivät ole yksittäistapauksia, vaan ne edustavat laajempaa kulttuurista käsitystä vanhemmuudesta taitona, johon tarvitaan asiantuntijoiden tietoa ja ohjausta. Niin sanottu intensiivisen vanhemmuuden kulttuuri perustuu ajatukseen siitä, että vanhempien tekemät valinnat määräävät lasten kehityksen ja tulevaisuuden.  Samaan aikaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on lisääntynyt, tietoa on tarjolla enemmän ja tarjolla oleva tieto on usein ristiriitaista.[1] Kärjistyksiä ja vastakkainasetteluja arvostava journalismi lisää vaikutelmaa siitä, että lasten hyvinvointiin liittyvät valinnat ovat toisensa poissulkevia. Intensiivinen vanhemmuus on myös sukupuolittunutta: valintoja pohtivat ja tekevät nimenomaan äidit, joihin myös vastuullisuuden vaatimus kohdistuu.

Ajatus vanhempien suunnattoman suuresta vastuusta ja vaikutusvallasta ruokkii vanhempien epävarmuutta. Tietoisten valintojen korostaminen jatkuvan päätöksenteon pohjana voi paradoksaalisesti heikentää vanhempien luottamusta kykyihinsä vanhempina.[2] Vanhemmuus alkaa vaikuttaa erityisiä tietoja ja taitoja edellyttävältä projektilta. Tiedon hankkiminen ja arvioiminen kuluttaa energiaa ja aikaa, ja väärillä ratkaisuilla on aina mahdollisesti vakavat seuraukset. Ammattilaisasiantuntijoiden lisäksi vertaisasiantuntijat, erityisesti toiset äidit, osallistuvat aktiivisesti hyvän vanhemmuuden määrittelyyn intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksen kehystäessä keskusteluja.

Vanhemmilla on tietysti vaikutusta lapsiinsa, mutta kyse ei ole yksinomaan vanhemmuuden taidoista ja tietoisista valinnoista. Vanhemmat vaikuttavat lastensa elämään sen kautta, mihin erilaisiin kulttuurisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin he kuuluvat ja minkälaisten olosuhteiden keskellä he järjestävät elämänsä tai heidän elämänsä on järjestynyt. Lasten elämään vaikuttavat lukuisat muuttujat.[3] Keskusteluiden fokus on yksilötason vanhemmuudessa, jolloin ohitetaan vanhemmuuteen vaikuttavat rakenteelliset ongelmat kuten taloudellinen eriarvoisuus, köyhyys, työn epävarmuus, ydinperhenormia ylläpitävä kulttuuri tai naisiin kohdistuva väkivalta.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua yhteiskunnallisista ongelmista. Yksipuoleisten kärjistysten sijaan olisi hedelmällisempää kysyä, miten älylaitteiden jatkuva käyttö muokkaa vuorovaikutusta ja sosiaalisia suhteita hyvässä ja pahassa. Minkälaista yksinäisyyttä äidit kokevat ja mitä keinoja sen lievittämiseen on? Miten älypuhelin voi toimia perheen aikataulujen järkeistäjänä tai sosiaalisen verkoston ylläpitäjänä? Miten jatkuva epävarmuus toimeentulosta ja omissa päämäärissä kehittymisen mahdollisuuksista vaikuttaa lasten ja vanhempien suhteisiin? Milloin puhutaan intensiivisen työelämän tai työttömän elämän vaikutuksista lapsiin? Miksi keskustelussa ei puhuta intensiivisen köyhyyden vaikutuksista perheeseen?

Rakentavampaa olisi keskustella siitä, miten kasvatetaan vanhempia ja lapsia, joilla on vahva itsetunto ja ehjä olo, jotka tuntevat omat tarpeensa ja rajansa ja osaavat pitää huolta niiden kunnioittamisesta. Tuntuu edelleen olevan uusi ajatus, että äideilläkin on oikeus määritellä omat tarpeensa ja vetää omat rajansa. Kun perheeseen kuuluvien tarpeita sovitetaan yhteen, rajojen vetäminen ja oman tilan kunnioittaminen on myös lapselle malli siitä, että kaikkien tarpeet ovat tärkeitä.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurin perustana on autonomisen, itseään sääntelevän kansalaisen ihanne. Kansanterveyden edistämisen kampanjoissa äitien vastuullisuuden korostamisella on pitkä historia. Ihmisen vastuu omasta terveydestään alkoi kehittyä hallinnan strategiana jo 1700-luvulla. Terveydestä tuli jokaisen velvollisuus ja kaikkien tavoite, ja äitien vastuulle lankesi lapsen kehityksen, kasvun ja terveyden tukeminen ja seuranta. [4] Yhteiskuntatutkimuksessa on keskusteltu jo pari vuosikymmentä sitten yhteiskunnan modernisaatioon liittyvästä laajemmasta kehityksestä, jossa yksilön elämä ja minä esitetään jatkuvaa työstämistä ja huomiota vaativana projektina. [5] Yhteiskunta on yksilöllistynyt ja ihmisten elämänkaari on vapautunut perinteisistä normeista, uskomuksista, odotuksista ja sosiaalisista suhteista. Itsen projekti edellyttää suunnittelua ja rationalisointia. Ihanteellinen yksilö pyrkii vapaaehtoisesti maksimoimaan mahdollisuutensa ja minimoimaan kohtaamansa riskit.

Vastuun ottaminen yksilöllisesti omasta elämästä johtaa myös siihen, että negatiiviset tapahtumat nähdään olevan yksilön itsensä vastuulla. Vanhemmat ja erityisesti äidit lastataan ensisijaisella vastuulla lastensa mahdollisuuksien maksimoinnista jo raskausaikana. Riskien vähentämisen korostaminen on osa suurempaa päämäärää parhaimman mahdollisen lapsen luomiseksi. [6] Lapseen sijoitetaan merkityksiä emotionaalisen autenttisuuden ja vanhempien henkilökohtaisen täyttymyksen lähteenä, jonka onnistuminen heijastaa vanhemmuuden saavutuksia [7]. Lapset nähdään ”niukkana resurssina”, jonka menestys tulee turvata [8].

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on kumouksellista ruokkia ajatusta siitä, että yksittäisellä lapseen liittyvällä valinnalla ei olisikaan suuressa mittakaavassa ratkaisevaa vaikutusta. Vanhemmalla on vastuu lapsen hyvinvoinnista, mutta lapsen elämä on yksittäistä ratkaisua laajempi kokonaisuus. Elämä ei pelkisty tietoisten valintojen tekemiseksi hoivajärjestelyistä, imetyksestä, kulutustavaroista, synnytysiästä tai lasten ikäerosta. Vanhemmuuteen liittyvissä valinnoissa on yleensä kyse ihmisten välisistä suhteista ja erilaisista sattumista. Monenlaiset olosuhteet asettavat valinnanmahdollisuuksille reunaehtoja. Sosiaalinen tuki, taloudelliset resurssit ja kulttuuriset käsitykset hyvästä vanhemmuudesta vaikuttavat siihen, mitkä valinnat näyttäytyvät mahdollisina.

Yksilötasolla liikkuvissa keskusteluissa ja kampanjoissa tulisi ristiriitojen repimisen sijaan pohtia, mikä olisi paras tapa vanhempien välisen solidaarisuuden kasvattamiselle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle. Yhteiskunnallisella tasolla tulisi keskittyä resurssien ja keinojen löytämiseen vanhemmuuden jakamisessa esimerkiksi muokkaamalla vanhempainvapaajärjestelmää tasa-arvoisemmaksi ja joustavammaksi sekä resurssien suuntaamiseen väkivaltatyöhön, varhaiskasvatukseen ja perheiden palveluiin.

Intensiivinen vanhemmuus on vahva kulttuurinen erityisesti äiteihin kohdistuva vaatimus. Siinä on kaikuja lapsilleen omistautuneesta äidistä, joka uhraa omat tarpeensa ja ajattelee kaikessa vain lasten parasta. Feministinen ratkaisu ei kuitenkaan ole vanhemmuuden arvon kieltäminen. Vanhemmuus muuttaa elämää, ja vanhemmat myös muokkaavat uudenlaisia vanhemmuuksia ja perheiden elämänmuotoja. Vanhemmilla on halu etsiä tasa-arvoisempia lasta kunnioittavia vuorovaikutustapoja ja purkaa suomalaiseen vanhemmuuteen perinteisesti kuulunutta etäisyyttä ja autoritäärisyyttä. Perheillä on luovia ja viisaita ratkaisuja yhdistellä vanhempien ja lastensa tarpeita. On varottava liittämästä vanhemmuuskäytäntöihin turhan yksioikoisia merkityksiä. Imetys ja kantoliina eivät välttämättä ainoastaan sido vauvaa äitiin, vaan antavat myös mahdollisuuden omien menojen, töiden ja levon toteuttamiseen. Älylaitteet voivat vahvistaa sosiaalisia suhteita ja välittää vertaistukea silloin, kun kotoa poistuminen on syystä tai toisesta raskasta. Tarvitaan tutkimusta ja analyysia, joka ei sorru yksinkertaistuksiin, vaan ottaa huomioon ilmiöiden monimutkaisuuden ja moniulotteisuuden.

Äitien tulee rohkeammin uskaltaa perustella erilaisia ratkaisujaan omaan etuunsa nojaten. Samalla tehdään näkyväksi sitä, että äideillä on tarpeita ja rajoja, joiden kunnioittaminen on tärkeää. Lapsen etu on argumenttina aina vaarallinen, ja sitä tulisi keskusteluissa ja kampanjoissa käyttää äärimmäisen harkiten. Yksilöön kohdistuvissa vaatimuksissa lapsen paras kääntyy hyvin helposti äidin velvollisuudeksi. Äidistä tulee vakava riski lapsen kehitykselle ja samalla ainoa, joka pystyy vaikuttamaan lapseen.

 

[1] Furedi, Frank 2002: Paranoid Parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. Penguin Books. Furedi, Frank 2009: Intensive Parenting. Furedi, Frank 2013: It’s time to expel the ‘experts’ from family life.
[2] Furedi 2002, 2009.
[3] Furedi 2002, 2009.
[4] Foucault, Michel 1984: The Politics of Health in the Eighteenth Century. Teoksessa Rabinow, Paul (toim.) The Foucault Reader. An Introduction to Foucault’s Thought. Penguin, Lontoo. s. 277; Lupton, Deborah 1999: Risk and the ontology of pregnant embodiment. Teoksessa Lupton (toim.) Risk and Sociocultural Theory. Cambridge University Press. 61-68.
[5] Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim Elisabeth 1995: The Normal Chaos of Love. Polity Press; Beck-Gernsheim, Elisabeth 1996: Life as a Planning Project. Teoksessa Lash, Szerszynski & Wynne (toim.) Risk, Environment and Modernity. Towards a New Ecology. Sage Publications.
[6] Lupton 1999: 67–68.
[7] Beck & Beck-Gernsheim 1995.
[8] Beck-Gernsheim 1996, 143.

Eeva Itkonen

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Heidi Auvinen

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja kätilöopiskelija.

Pin It on Pinterest

Share This