Feministi­kätilöt

Lapsen parasta ei saa kääntää äidin velvollisuudeksi – Ajatuksia intensiivisestä vanhemmuudesta

Keskustelu vanhemmuuden laadusta käy tällä hetkellä kuumana. Kätilöt ovat esittäneet huolensa älypuhelimien käytöstä synnytyksen ja imetyksen aikana. Helsingin kaupunki lanseerasi kampanjan, jonka mukaan vanhempien älylaitteiden käyttö on väkivaltaan verrattavissa olevaa välinpitämättömyyttä. Kampanja aiheutti muutamassa päivässä suuren palautevyöryn , johon Helsingin kaupunki reagoi pahoittelulla. Avaukset eivät ole yksittäistapauksia, vaan ne edustavat laajempaa kulttuurista käsitystä vanhemmuudesta taitona, johon tarvitaan asiantuntijoiden tietoa ja ohjausta. Niin sanottu intensiivisen vanhemmuuden kulttuuri perustuu ajatukseen siitä, että vanhempien tekemät valinnat määräävät lasten kehityksen ja tulevaisuuden.  Samaan aikaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on lisääntynyt, tietoa on tarjolla enemmän ja tarjolla oleva tieto on usein ristiriitaista.[1] Kärjistyksiä ja vastakkainasetteluja arvostava journalismi lisää vaikutelmaa siitä, että lasten hyvinvointiin liittyvät valinnat ovat toisensa poissulkevia. Intensiivinen vanhemmuus on myös sukupuolittunutta: valintoja pohtivat ja tekevät nimenomaan äidit, joihin myös vastuullisuuden vaatimus kohdistuu.

Ajatus vanhempien suunnattoman suuresta vastuusta ja vaikutusvallasta ruokkii vanhempien epävarmuutta. Tietoisten valintojen korostaminen jatkuvan päätöksenteon pohjana voi paradoksaalisesti heikentää vanhempien luottamusta kykyihinsä vanhempina.[2] Vanhemmuus alkaa vaikuttaa erityisiä tietoja ja taitoja edellyttävältä projektilta. Tiedon hankkiminen ja arvioiminen kuluttaa energiaa ja aikaa, ja väärillä ratkaisuilla on aina mahdollisesti vakavat seuraukset. Ammattilaisasiantuntijoiden lisäksi vertaisasiantuntijat, erityisesti toiset äidit, osallistuvat aktiivisesti hyvän vanhemmuuden määrittelyyn intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksen kehystäessä keskusteluja.

Vanhemmilla on tietysti vaikutusta lapsiinsa, mutta kyse ei ole yksinomaan vanhemmuuden taidoista ja tietoisista valinnoista. Vanhemmat vaikuttavat lastensa elämään sen kautta, mihin erilaisiin kulttuurisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin he kuuluvat ja minkälaisten olosuhteiden keskellä he järjestävät elämänsä tai heidän elämänsä on järjestynyt. Lasten elämään vaikuttavat lukuisat muuttujat.[3] Keskusteluiden fokus on yksilötason vanhemmuudessa, jolloin ohitetaan vanhemmuuteen vaikuttavat rakenteelliset ongelmat kuten taloudellinen eriarvoisuus, köyhyys, työn epävarmuus, ydinperhenormia ylläpitävä kulttuuri tai naisiin kohdistuva väkivalta.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua yhteiskunnallisista ongelmista. Yksipuoleisten kärjistysten sijaan olisi hedelmällisempää kysyä, miten älylaitteiden jatkuva käyttö muokkaa vuorovaikutusta ja sosiaalisia suhteita hyvässä ja pahassa. Minkälaista yksinäisyyttä äidit kokevat ja mitä keinoja sen lievittämiseen on? Miten älypuhelin voi toimia perheen aikataulujen järkeistäjänä tai sosiaalisen verkoston ylläpitäjänä? Miten jatkuva epävarmuus toimeentulosta ja omissa päämäärissä kehittymisen mahdollisuuksista vaikuttaa lasten ja vanhempien suhteisiin? Milloin puhutaan intensiivisen työelämän tai työttömän elämän vaikutuksista lapsiin? Miksi keskustelussa ei puhuta intensiivisen köyhyyden vaikutuksista perheeseen?

Rakentavampaa olisi keskustella siitä, miten kasvatetaan vanhempia ja lapsia, joilla on vahva itsetunto ja ehjä olo, jotka tuntevat omat tarpeensa ja rajansa ja osaavat pitää huolta niiden kunnioittamisesta. Tuntuu edelleen olevan uusi ajatus, että äideilläkin on oikeus määritellä omat tarpeensa ja vetää omat rajansa. Kun perheeseen kuuluvien tarpeita sovitetaan yhteen, rajojen vetäminen ja oman tilan kunnioittaminen on myös lapselle malli siitä, että kaikkien tarpeet ovat tärkeitä.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurin perustana on autonomisen, itseään sääntelevän kansalaisen ihanne. Kansanterveyden edistämisen kampanjoissa äitien vastuullisuuden korostamisella on pitkä historia. Ihmisen vastuu omasta terveydestään alkoi kehittyä hallinnan strategiana jo 1700-luvulla. Terveydestä tuli jokaisen velvollisuus ja kaikkien tavoite, ja äitien vastuulle lankesi lapsen kehityksen, kasvun ja terveyden tukeminen ja seuranta. [4] Yhteiskuntatutkimuksessa on keskusteltu jo pari vuosikymmentä sitten yhteiskunnan modernisaatioon liittyvästä laajemmasta kehityksestä, jossa yksilön elämä ja minä esitetään jatkuvaa työstämistä ja huomiota vaativana projektina. [5] Yhteiskunta on yksilöllistynyt ja ihmisten elämänkaari on vapautunut perinteisistä normeista, uskomuksista, odotuksista ja sosiaalisista suhteista. Itsen projekti edellyttää suunnittelua ja rationalisointia. Ihanteellinen yksilö pyrkii vapaaehtoisesti maksimoimaan mahdollisuutensa ja minimoimaan kohtaamansa riskit.

Vastuun ottaminen yksilöllisesti omasta elämästä johtaa myös siihen, että negatiiviset tapahtumat nähdään olevan yksilön itsensä vastuulla. Vanhemmat ja erityisesti äidit lastataan ensisijaisella vastuulla lastensa mahdollisuuksien maksimoinnista jo raskausaikana. Riskien vähentämisen korostaminen on osa suurempaa päämäärää parhaimman mahdollisen lapsen luomiseksi. [6] Lapseen sijoitetaan merkityksiä emotionaalisen autenttisuuden ja vanhempien henkilökohtaisen täyttymyksen lähteenä, jonka onnistuminen heijastaa vanhemmuuden saavutuksia [7]. Lapset nähdään ”niukkana resurssina”, jonka menestys tulee turvata [8].

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on kumouksellista ruokkia ajatusta siitä, että yksittäisellä lapseen liittyvällä valinnalla ei olisikaan suuressa mittakaavassa ratkaisevaa vaikutusta. Vanhemmalla on vastuu lapsen hyvinvoinnista, mutta lapsen elämä on yksittäistä ratkaisua laajempi kokonaisuus. Elämä ei pelkisty tietoisten valintojen tekemiseksi hoivajärjestelyistä, imetyksestä, kulutustavaroista, synnytysiästä tai lasten ikäerosta. Vanhemmuuteen liittyvissä valinnoissa on yleensä kyse ihmisten välisistä suhteista ja erilaisista sattumista. Monenlaiset olosuhteet asettavat valinnanmahdollisuuksille reunaehtoja. Sosiaalinen tuki, taloudelliset resurssit ja kulttuuriset käsitykset hyvästä vanhemmuudesta vaikuttavat siihen, mitkä valinnat näyttäytyvät mahdollisina.

Yksilötasolla liikkuvissa keskusteluissa ja kampanjoissa tulisi ristiriitojen repimisen sijaan pohtia, mikä olisi paras tapa vanhempien välisen solidaarisuuden kasvattamiselle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle. Yhteiskunnallisella tasolla tulisi keskittyä resurssien ja keinojen löytämiseen vanhemmuuden jakamisessa esimerkiksi muokkaamalla vanhempainvapaajärjestelmää tasa-arvoisemmaksi ja joustavammaksi sekä resurssien suuntaamiseen väkivaltatyöhön, varhaiskasvatukseen ja perheiden palveluiin.

Intensiivinen vanhemmuus on vahva kulttuurinen erityisesti äiteihin kohdistuva vaatimus. Siinä on kaikuja lapsilleen omistautuneesta äidistä, joka uhraa omat tarpeensa ja ajattelee kaikessa vain lasten parasta. Feministinen ratkaisu ei kuitenkaan ole vanhemmuuden arvon kieltäminen. Vanhemmuus muuttaa elämää, ja vanhemmat myös muokkaavat uudenlaisia vanhemmuuksia ja perheiden elämänmuotoja. Vanhemmilla on halu etsiä tasa-arvoisempia lasta kunnioittavia vuorovaikutustapoja ja purkaa suomalaiseen vanhemmuuteen perinteisesti kuulunutta etäisyyttä ja autoritäärisyyttä. Perheillä on luovia ja viisaita ratkaisuja yhdistellä vanhempien ja lastensa tarpeita. On varottava liittämästä vanhemmuuskäytäntöihin turhan yksioikoisia merkityksiä. Imetys ja kantoliina eivät välttämättä ainoastaan sido vauvaa äitiin, vaan antavat myös mahdollisuuden omien menojen, töiden ja levon toteuttamiseen. Älylaitteet voivat vahvistaa sosiaalisia suhteita ja välittää vertaistukea silloin, kun kotoa poistuminen on syystä tai toisesta raskasta. Tarvitaan tutkimusta ja analyysia, joka ei sorru yksinkertaistuksiin, vaan ottaa huomioon ilmiöiden monimutkaisuuden ja moniulotteisuuden.

Äitien tulee rohkeammin uskaltaa perustella erilaisia ratkaisujaan omaan etuunsa nojaten. Samalla tehdään näkyväksi sitä, että äideillä on tarpeita ja rajoja, joiden kunnioittaminen on tärkeää. Lapsen etu on argumenttina aina vaarallinen, ja sitä tulisi keskusteluissa ja kampanjoissa käyttää äärimmäisen harkiten. Yksilöön kohdistuvissa vaatimuksissa lapsen paras kääntyy hyvin helposti äidin velvollisuudeksi. Äidistä tulee vakava riski lapsen kehitykselle ja samalla ainoa, joka pystyy vaikuttamaan lapseen.

 

[1] Furedi, Frank 2002: Paranoid Parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. Penguin Books. Furedi, Frank 2009: Intensive Parenting. Furedi, Frank 2013: It’s time to expel the ‘experts’ from family life.[2] Furedi 2002, 2009.[3] Furedi 2002, 2009.[4] Foucault, Michel 1984: The Politics of Health in the Eighteenth Century. Teoksessa Rabinow, Paul (toim.) The Foucault Reader. An Introduction to Foucault’s Thought. Penguin, Lontoo. s. 277; Lupton, Deborah 1999: Risk and the ontology of pregnant embodiment. Teoksessa Lupton (toim.) Risk and Sociocultural Theory. Cambridge University Press. 61-68.[5] Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim Elisabeth 1995: The Normal Chaos of Love. Polity Press; Beck-Gernsheim, Elisabeth 1996: Life as a Planning Project. Teoksessa Lash, Szerszynski & Wynne (toim.) Risk, Environment and Modernity. Towards a New Ecology. Sage Publications.[6] Lupton 1999: 67–68.[7] Beck & Beck-Gernsheim 1995.[8] Beck-Gernsheim 1996, 143.

Eeva Itkonen

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Heidi Auvinen

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja kätilöopiskelija.

Kun keho pettää luottamuksen

Raskaus voi olla sekä vahvistava että hajottava kokemus, jonka jälkeen suhde omaan kehoon on rakennettava uudelleen.

Tytöt ja naiset oppivat varhain, että naiskeho on aina jollain lailla virheellinen ja keskeneräinen. Body positivity eli kehopositiivisuus on saanut viime aikoina julkisuutta erilaisten some-kampanjoiden kautta, joilla tavoitellaan hyväksyntää kaikenlaisille normista poikkeaville kehoille. Myös raskaudesta ja synnytyksestä on tullut alue, jolla haastetaan käsitys naiskehosta lähtökohtaisesti epäluotettavana ja puutteellisena.

Luottamuksen vahvistamiselle omaan kehoon ja omiin voimavaroihin on selvä tarve ja tilaus. Tässä kulttuurisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa siihen, että raskaus, synnytys ja imetys ovat kehon normaaleja fysiologisia prosesseja, joihin ei lähtökohtaisesti tarvitse puuttua lääketieteen keinoin. Kaikille raskaus, synnytys ja imetys eivät kuitenkaan ole voimaannuttavia kokemuksia oman kehon toimivuudesta. Kauniit sanat kehon luontaisesta kyvystä synnyttää uusi ihminen ja tarjota vauvalle parasta mahdollista ravintoa tuottavat kipua esimerkiksi silloin, kun oma raskaus on päättynyt liian aikaisin, synnytys ei ole sujunut toivotusti tai imetys ei onnistu yrityksistä huolimatta.

Ei voi olla niin, että ainoa malli positiivisesta suhtautumisesta omaan kehoon on ylistää sen täydellisyyttä ja kykyä kasvattaa, synnyttää ja ruokkia. Kuinka sitten rakastaa omaa kehoa silloin, kun se on kaukana täydellisestä eikä kykene näihin tehtäviin?

Raskauteen, synnytykseen ja synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyy usein vaikeita tunteita. Raskautta voi varjostaa pelko ja synnytys voi olla kokemus kehon hallinnan pirstaloitumisesta ja suoranaisesta kauhusta. Arki vastasyntyneen kanssa saattaa poiketa odotuksista rajusti. Hankalan kokemuksen jälkeen synnytyksen tai imetyksen arvon kieltäminen on ymmärrettävä suojautumiskeino. Vaikeiden tunteiden edessä on helpottavaa ajatella, ettei synnytyskokemuksella tai imetyksellä ole itselle merkitystä. Näin voi toki olla. Ei ole kovin rakentavaa väittää, että tapahtumilla pitäisi olla kaikille yhtä suuri arvo. Kokemus epäonnistumisesta voi kuitenkin jättää arven, joka vaikuttaa käsitykseen itsestä. Parantumatonta arpea alkaa särkeä aina kun asia nousee esiin.

Syyllisyydentunto on toinen tavallinen tapa reagoida vaikeaan kokemukseen. Pettymys kohdistuu itseen: En varautunut tarpeeksi hyvin, en osannut vaatia, odotin liikoja, olin naiivi. Mutta ikäviä asioita tapahtuu, vaikka olisi tehnyt kaiken oikein. Kukaan meistä ei hallitse luontoa, kaikkia olosuhteita, muita ihmisiä – eikä itseään. Oman kehon ja mielen hallinnan korostamisella on ikävä varjopuoli kääntyä kaikkivoipaisuuden vaatimukseksi. Vika löytyy aina lopulta itsestä.

Kenties hyökkäykseen ja puolustautumiseen perustuva äitikulttuuri juontaa juurensa siihen, ettei pettymystä ole oikeutta surra. Naisten kokemuksia vähätellään vetoamalla siihen, että tärkeintä on terve vauva. Se on samalla viesti siitä, että nainen itsessään ei ole tärkeä, hänellä ei ole merkitystä. Naisen henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä, miten lapsi voi.

Vaikean synnytyskokemuksen, keskenmenon, keskosvauvan syntymän tai hankalan imetyksen seurauksena voi tuntua siltä, että oma keho on tuottanut pettymyksen. Keho on kivun ja trauman lähde, joka tuntuu vieraalta, sitä kohtaan voi tuntea häpeää ja vihaa. Silloin on vaikea olla tyytyväinen kehoonsa, ja ystävällisiksi tarkoitetut sanat tuntuvat traumaattisen kokemuksen ohittamiselta.

Muista silti, että kehosi on arvokas ja ansaitsee huolenpitoa. Jos läheisesi käy läpi vaikeaa kokemusta, auta ja rohkaise häntä huolehtimaan itsestään henkisesti ja fyysisesti sen sijaan, että koettaisit saada häntä siinä hetkessä ajattelemaan myönteisesti. Vahvista, että hänen kokemuksensa on todellinen, mutta se ei ollut hänen syytään. Osoita, että vaikeat tunteet ovat sallittuja. Toipumiselle on tärkeää, että vihaa, turhautumista, pettymystä ja surua saa ilmaista turvallisessa ilmapiirissä. Siten syntyy selviytyjiä, jotka pystyvät arvostamaan itseään huolimatta siitä, mistä he ovat joutuneet luopumaan.

Ehkä olisi parempi lakata väittämästä, että kaikki kehot ovat täydellisiä sellaisina kuin ovat tai että tärkeintä on uskoa oman kehonsa voimaan. Vaikka keho ei olisi vahva ja täydellinen, se ei vähennä kenenkään arvoa. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, äitiä ja vanhempaa.

Tärkeämpää kuin opetella ajattelemaan kehostaan tietyllä tavalla on arvostaa omaa itsemääräämisoikeuttaan. Minä määrään omasta kehostani. Huolimatta siitä, uskonko kehoni olevan täydellinen, kaunis ja voimakas, päätän itse omaa kehoani koskevista asioista ja siitä, mikä on hyvinvointini kannalta tärkeää. Tämä on se kehopositiivinen viesti, jonka toivoisin tavoittavan myös lapset ja nuoret. Jokainen keho on arvokas ja ansaitsee kunnioitusta ja huolenpitoa.

Itsemääräämisoikeuden suojeleminen ei tarkoita, että kaikesta pitäisi suoriutua yksin. Meillä kaikilla on tärkeä tehtävä toimia toistemme tukena. Myötätunto itseä kohtaan kasvaa vähitellen, kun sitä opettelee antamaan ja ottamaan vastaan. Kun arvostamme itseämme ja suhtaudumme ymmärtävästi itseemme, ymmärrämme myös paremmin sen, mitä on tehtävä. Arpea lakkaa särkemästä, ja pystymme antamaan arvostusta ja ymmärrystä myös muille.

 

Eeva Itkonen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Koulutetut kätilöt synnytyksen, äitiyden ja kansan uudistajina

Kätilökoulutuksen aloittaminen Suomessa vuonna 1816 oli ensimmäinen ja ratkaiseva askel kohti synnytyksen lääketieteellistämistä. Lääketiede ja sen piirissä toimivat ammatinharjoittajat pyrkivät muuttamaan kansanomaisia syntymään, kuolemaan, terveyteen ja sairauteen liittyviä käsityksiä sekä syrjäyttämään perinteisiä parantajia.[1]Synnytyksen hoidon historian suuri murros on ollut synnytysten siirtyminen kotoa sairaaloihin, joka Suomessa tapahtui nopeassa tahdissa vuosina 1940–1960 [2]. Tätä edelsi aika, jolloin koulutetut kätilöt hitaasti korvasivat maallikot synnytyksen ensisijaisina avustajina. Synnytysten hoidon historia voidaan kertoa edistystarinana, jossa rationaalinen, tieteellinen ja moderni terveydenhuolto voitti taikauskoiset, epätieteelliset ja vaaralliset kansanomaiset hoitotavat. Tällöin luodaan jälkikäteen teleologinen selitys, joka jättää huomiotta historiaan väistämättä kuuluvat epäjohdonmukaisuudet, kamppailut, epäonnistuneet yritykset ja ristiriidat. Feministisestä näkökulmasta on kiinnostavaa, kenen ääni kuului prosessissa, jossa synnyttämisen olosuhteissa tapahtui radikaali muutos. Miten naisten arki ja kulttuuri muuttui? Mitä saavutettiin ja mitä kenties menetettiin?

Puhtauden ja äitiyden puolesta

Syntymä ja kuolema ovat jokaisessa kulttuurissa merkitykseltään tiheitä tapahtumia kaukana itsestäänselvyydestä. Niihin ei koskaan suhtauduta välinpitämättömästi. Synnyttäminen on aina sidoksissa kulttuurisiin käytäntöihin ja käsityksiin, se ei koskaan ole täysin ”luonnollista”. Voidaan siis hylätä ajatus siitä, että lääketiede olisi tukahduttanut jonkin alkuperäisen ja luonnollisen synnytystavan. Jokaisessa kulttuurissa synnytykseen liittyy erilaisia käsityksiä synnytykseen kuuluvista tekniikoista, toimintatavoista, ja avustajista.[3]Synnytyksen hoito on kuulunut ennen biolääketieteen valtakautta kansanlääkinnän piiriin. Suomessa koulutettujen kätilöiden vakiintuminen kotisynnytyksen ensisijaiseksi avustajaksi tapahtui etenkin maaseudulla hitaasti. Huolimatta siitä, että kätilöiden koulutus Turussa ja sittemmin Helsingissä alkoi jo 1800-luvun alussa, kätilöiden määrä ja merkitys alkoivat kasvaa vasta 1900-luvun taitteessa. Koulutetut kätilöt syrjäyttivät maallikkoasiantuntijat maaseudulla verrattain myöhään: vielä 1930-luvun alussa kansankätilöt, paapot ja paarmuskat avustivat alueesta riippuen jopa noin puolessa synnytyksistä.[4]Koulutettujen kätilöiden työskentely maaseudun kunnissa ei aina ollut helppoa. Kunnankätilöiden palkkaamista maalaiskuntiin 1900-luvun alkupuoliskolla edistettiin valtiollisesti, mutta maaseudun naiset olivat haluttomia käyttämään kätilön palveluja ja turvautuivat maallikkokätilöiden apuun Lääkärit ja koulutetut kätilöt pyrkivät osoittamaan itseoppineiden kätilöiden epäpätevyyden, pahuuden ja moraalittomuuden. Korostamalla yksipuolisesti maallikkoavustajien vaarallisuutta ja yhteyttä äitien ja lasten kuolleisuuteen pyrittiin saamaan viranomaisten tuki kätilökoulutuksen järjestämiseksi. Kuitenkaan äitien ja lasten kuolleisuus 1900-luvun alkupuolella ei ollut maallikkokätilöiden avustamissa synnytyksissä suurempi kuin kätilöhoitoisissa synnytyksissä.[5]Maallikkokätilöiden ja kansan tapojen arvostelu oli keskeinen osa kansanvalistusta, jonka tavoitteena oli muutos äitiydessä. Äitiyden suojeluun ja valvontaan liittyi paljon aikakauden nousevalle keskiluokalle ominaisia kulttuurisia äitiyden, kodin, perheen ihanteita. Äitiys määriteltiin naisen tehtäväksi perheessä ja yhteiskunnassa. Kansanvalistajat näkivät kuitenkin suuria ongelmia äitien elämäntavoissa, arvoissa ja terveydessä. Äitiys tuli modernisoida. Perinpohjaisilla synnytykseen liittyvillä puhtausrituaaleilla pyrittiin muuttamaan käsitys naiseuden saastaisuudesta. Bakteerista tuli 1800-luvun lopulla synnyttäjän uusi symbolinen vihollinen myös pääasiassa kotona tapahtuvissa synnytyksissä. Hygienian uskottiin auttavan bakteerin kukistamisessa huolimatta siitä, että lapsivuodekuume oli pääasiassa synnytyslaitosten ongelma. Synnytyslaitosten käytännöt huoneen siivouksesta, puhtaan vuoteen sijaamisesta ja makuuasennossa synnyttämisestä tuotiin kotisynnytyksiin. Kätilöt tekivät työtä juurruttaakseen uutta hygieniaan pohjaavaa ajattelutapaa ja siihen liittyviä käytäntöjä kansan keskuuteen. Hygienia yhdistyi tuoreisiin keskiluokkaisiin käsityksiin äidin olemuksesta ja tehtävistä: äidin tahdottiin omistautuvan kokonaan lasten ja kodin hoidolle. Kodin ja sen asukkaiden piti olla puhtaita sekä konkreettisesti että symbolisesti.[6]Puhtausvalistus kohtasi vastarintaa naisten keskuudessa. Valistus tuli ylhäältäpäin eikä siinä otettu huomioon naisten elämän todellisuutta. Kätilöt eivät arvostaneet naisten omia käsityksiä äitiydestä, työstä, perheestä huolehtimisesta tai likaisuudesta ja puhtaudesta. Etenkin köyhemmät äidit kokivat häpeää siitä, ettei perheessä ollut mahdollista varustautua synnytykseen kätilön edellyttämällä tavalla. Kansanomaiset synnytysavustajat olivat yleensä oman kylän tuttuja naisia, joille palkka maksettiin tavarana tai keskinäisenä apuna. Kätilöt olivat kulttuurisesti ja sosiaalisesti ulkopuolisia valistajia, joiden käsitykset asioiden hoidosta erosivat kansan käsityksistä ja jotka pyrkivät korvaamaan tutut ja luotetut synnytysavustajat. Koulutetut kätilöt tulivat muuttamaan naisten välisiä suhteita ja kumoamaan perinteisiä käsityksiä synnytyksestä ja äitiydestä.[7]

Lisääntyminen kansakunnan väestöpoliittisena projektina

Synnytyksen lääketieteellistämiselle oli vahva poliittinen tilaus. Suomalaisen yhteiskunnan modernisaatio kytkeytyi nationalistiseen poliittiseen projektiin. Jälkeläisten määrästä ja laadusta ja äitien lisääntymisterveydestä tehtiin tärkeitä kansallisia kysymyksiä.[8] Nationalismi on poliittinen pyrkimys tuottaa ja muokata kansakunnan identiteettiä ja rajoja. Nationalistisissa ideologioissa kansakunta on perinteisesti käsitetty perheen ja kansallisen sukupuun metaforien kautta.[9] Miehille ja naisille on varattu erilaiset sukupuolittuneet paikat ja roolit kansakunnan uusintamisessa. Naiset ovat keskeisessä asemassa ”kansakunnan äiteinä”: väestöpoliittisesti uusien kansakunnan jäsenten synnyttäjinä ja lasten kasvattajina kansakunnan jäseniksi. Naiset ovat sekä kansakunnan että kansallisaatteen uusintajia. Naiset toimivat kansakunnan symbolisina rajavartijoina ja naisten ruumiin ja seksuaalisuuden kontrollointi on tärkeää kansakunnan jatkuvuuden kannalta.[10]Nationalismi, usko tieteen ja teknologian edistykseen ja yhteiskunnallinen modernisaatio loivat otollisen alustan synnytyksen lääketieteellistämisen nopealle läpimurrolle 1900-luvun kuluessa[11]. Kaupungeissa kehitys kotisynnytyksistä sairaalasynnytyksiin tapahtui aiemmin kuin maaseudulla. Jo vuosisadan vaihteessa synnytyksissä avustivat pääasiassa koulutetut kätilöt. Valtion tuki synnytyssairaaloille edisti synnytysten siirtymistä sairaaloihin, ja kätilövastaanottojen määrä kaupungeissa väheni 1900-luvun alkupuolella. Synnytyssairaaloiden maine köyhien kaupunkilaisten synnytyspaikkana muuttui, ja kunnallisia ja yksityisiä sairaaloita perustettiin tiheään.[12]Maaseudulla suurin muutos kotisynnytyksistä sairaalaan tapahtui vasta sotien jälkeen, mutta lyhyessä ajassa. Sairaala- ja äitiysneuvolaverkko laajeni, ja Rockefeller-säätiön tuella kehitettiin sairaalatoimintaa, äitiysneuvontaa, rokottamista ja kätilökoulutusta.[13] Poliittinen tuki sairaalasynnytyksille, aikakaudelle tyypillinen edistysusko ja maaltamuutto vaikuttivat osaltaan siihen, että sairaalasta tuli houkutteleva synnytyspaikkana. Muutos tapahtui monien poliittisten, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen prosessien yhteisvaikutuksena.

Kätilöt kulttuurin muutoksen toteuttajina

Feministisestä näkökulmasta kätilökoulutuksen historiaan liittyy monia kiinnostavia ja keskenään ristiriitaisia kehityskulkuja. Kätilökoulutus tarjosi naisille mahdollisuuden lääketieteelliseen oppiin, ammattiin ja toimeentuloon. Kätilöoppilaat olivat usein itsenäisten käsityöläisten ja maatalousväestön vaimoja tai tyttäriä. Monet olivat leskiä, joiden katsottiin sopivan hyvin kätilön tehtävään. Autonomian ajan kätilöt olivat yleensä porvariston ja talonpoikien edustajia ja siten yhteiskunnan keskiluokkaa. Kätilökoulutus tapahtui alusta alkaen synnytyslääkärien johdolla biolääketieteen sisällä, ja kätilöt toimivat uusien oppien lähettiläinä valtakunnallisesti. Monin paikoin lääkärien saatavuus oli heikko, ja kätilöt harjoittivat työtään itsenäisesti.

Kätilöillä on ollut merkittävä rooli kansanomaisten syntymään, kuolemaan, terveyteen, sairauteen ja puhtauteen liittyvien käsitysten muokkaajina. 1900-luvulla kätilöstä tuli keskeinen hygienian ja modernin yhteiskunnallisen äitiyden edistäjä. Kätilöt näkivät tehtävänsä maaseudun alistettujen naisten aseman parantajina. He toimivat sivistyneistön edustajina modernisaation puolesta ja määrittelivät, millaisia muutoksia maalaisnaisten elämässä tuli tapahtua.[14]Kansakunnan väestönkasvun edistämisen hengessä lääkärit ja kätilöt eivät antaneet ehkäisyneuvontaa ennen 1950-lukua[15]. Suomessa ensimmäinen raskaudenkeskeytyksen salliva laki astui voimaan vuonna 1950. Laki salli abortin myöntämisen ainoastaan terveydellisin, eugeenisin tai eettisin perustein, ja luvan saaminen oli hankalaa. Ennen vuoden 1970 vapaampaa lainsäädäntöä keskeytyksissä turvauduttiin edelleen sikiönlähdettäjiin, joilla oli kansan keskuudessa vuosisatojen perinne keskeytysten avustajina. Kansankätilöiden ammattitaitoon kuului keskeisesti raskauden ehkäisy ja keskeyttäminen. Tosin 1900-luvun alun kaupungissa ammattimaisten sikiönlähdettäjien palkkiot olivat usein niin korkeita, että naisilla ei ollut niiden käyttöön mahdollisuutta. Se sai monet naiset itse yrittämään raskautensa keskeytystä.[16] Sittemmin kätilöistä on tullut tärkeitä gynekologisen sairaanhoidon toimijoita.

Palvelujärjestelmän muutokseen liittyi laajempi kulttuurinen muutos, josta oli naisille hyötyä. Neuvolajärjestelmän valtiollisen kehittämisen ja levittämisen myötä uusi äitien sukupolvi tottui keskustelemaan raskaudesta ja äitiydestä neuvolassa sen sijaan, että raskautta olisi pidetty hävettävänä ja salattavana asiana. Lisääntymiseen liittyvät tabut ja puhtauskäsitykset loivat rajat raskaana olevien äitien ja heidän läheistensä käyttäytymiselle. Vielä 1900-luvun alussa Suomessa ajateltiin yleisesti, että raskaana oleva, synnyttävä ja lapsivuoteinen nainen on saastainen. Erityisesti monilapsisissa perheissä raskauteen ja synnytykseen liittyi voimakas häpeä. Raskaus ja synnytys tuli salata, ja äitejä eristettiin sosiaalisesta ympäristöstään.[17]Terveysvalistus langetti äitien vastuulle lapsen kehityksen, kasvun ja terveyden tukemisen ja seurannan. Terveyden edistämiseen liittyvien instituutioiden terveyttä ja riskiä koskevissa diskursseissa korostuu itseään sääntelevän kansalaisen ihanne. Raskausaikana naisen tulee muokata tietynlainen suhde itseensä, joka edellyttää erityisesti itsen muokkaamista omia nautintoja ja haluja hallitsevaksi moraaliseksi subjektiksi. Oman terveyden hallinnan velvoitteesta kieltäytyminen näyttäytyy epämoraalisena, riskialttiina ja vaarallisena. Naiset ovat tulleet aktiivisiksi kansalaisiksi hoivaajina, äiteinä ja vaimoina toisin kuin miehet, joiden kansalaisuus rakentuu osallisuudesta julkiseen sfääriin.[18]

Moniääninen kätilötyö?

Äitiys- ja lapsikuolleisuuden pienenemisen taustatekijöitä ovat Suomessa olleet kattava äitiyshuolto, raskauden poikkeamien hoito, epäsäännöllisten synnytysten hoito sairaalassa ja kehittynyt vastasyntyneiden hoito sekä elinolosuhteiden paraneminen. Lääketieteen kehityksen myötä infektioiden torjunta ja tarpeellisten lääkkeiden ja kirurgisten toimenpiteiden saatavuus vähentävät kuolleisuutta, sairastuvuutta ja elämänlaatua.[19]Synnytysten lääketieteellistymisen myötä synnytys määriteltiin lääketieteelliseksi tapahtumaksi. Antropologi Brigitte Jordan esittää, että lääketieteen saavutukset voidaan tuoda osaksi synnytysten hoitotapoja ilman, että kansanomainen synnytyskulttuuri hävitetään. Maallikkokätilöiden kadotessa menetetään tieto ja osaaminen, jota kansanomaisilla synnytysavustajilla on. Kyse ei ole siitä, tapahtuuko muutosta vai ei, vaan millainen muutos palvelee parhaiten muutoksen kohteena olevaa väestöä. Jokaisessa synnytyskulttuurissa on joitakin hyödyllisiä käytäntöjä, joiden käyttöä tulee rohkaista, harmittomia käytäntöjä, jotka voidaan jättää huomiotta, vahingollisia käytäntöjä, jotka tulee muuttaa ja vaikutuksiltaan epäselviä käytäntöjä, joiden käyttö edellyttää lisää tutkimusta.[20] Viime aikoina kätilöiden kiinnostus perinteisiin synnytyksen apuvälineisiin ja käytäntöihin on kasvanut. Pystyasennon ja liikkeen tunnustetut hyödyt sekä erilaiset apuvälineet kuten jakkara, roikuntaliina ja gua sha –kampa ovat esimerkkejä lääketieteellisen näkökulman ulkopuolisista vaikutteista.

Kyse on myös siitä, kenen tiedolla katsotaan olevan merkitystä. Feministisestä näkökulmasta on tärkeää suhtautua kriittisesti hyviin pyrkimyksiin naisten terveyden edistämiseksi, jos samalla ei oteta huomioon naisten omaa tietoa ruumiistaan ja terveydestään, rajoitetaan naisten itsemääräämisoikeutta, kavennetaan valinnanmahdollisuuksia ja saatavilla olevia palveluita. Suomessa terveydenhuollon ammattikuntien professionalismilla on vahva perinne. Historian esimerkit osoittavat, että synnytysten hoidon kehittämisessä naiset ovat olleet toiminnan ja asiantuntijatiedon kohteita sen sijaan, että naisten omille arvostuksille ja käsityksille olisi annettu merkitystä. Vahva ammattilaisuus voi olla este naisen oman tiedon arvostukselle, jos kätilön asiantuntijatieto on aina ensisijaisessa asemassa – todellista vahvaa ammattilaisuutta on osata antaa asiantuntijatietonsa ja taitonsa naisen käyttöön.

[1] Helsti, Hilkka 2003: Synnytyksen lääketieteellistäminen ja kansanomainen vastarinta. Kulttuuriset ristiriidat kotisynnytysten aikaan. Teoksessa Honkasalo, Marja-Liisa Honkasalo, Kangas, Ilka & Seppälä, Ulla-Maija (toim.) Sairas, potilas, omainen. Näkökulmia sairauden kokemiseen. SKS, Helsinki. 47-48.[2] Viisainen, Kirsi 2001: Choices in birth care. The place of birth. Stakes, Helsinki.[3] Jordan, Brigitte 1978: Birth in Four Cultures. A Crosscultural Investigation of Childbirth in Yucatan, Holland, Sweden and the United States. 2.[4] Helsti 2003: 49.[5] Warén-Waris 1935; Komiteanmietintö 1912, sit. Helsti 2003:57.[6] Helsti 2003: 62.[7] Helsti 2003: 46.[8] Helsti 2003: 51.[9] McClintock, Anne 1995: Imperial leather. Race, gender and sexuality in the colonial contest. Routledge, New York.[10] Anthias, Floya & Yuval-Davis, Nira 1989: Introduction. Teoksessa Anthias & Yuval-Davis (toim.) Woman, Nation, State. Palgrave Macmillan.[11] Helsti 2003: 51.[12] Wrede, Sirpa 2001: Decentering Care for Mothers. The Politics of Midwifery and the Design of Finnish Maternity Services. 80-85.[13] Laiho, Arja (toim.) 1991: Viisaista vaimoista nykyajan kätilöiksi. Kätilökoulutus Suomessa 175 vuotta. Kätilöopisto. 60.[14] Helsti 2003: 58.[15] Helsti 2003: 61.[16] Ritamies, Marketta 2006: Sinappikylvystä ehkäisypilleriin. Suomalaisen perhesuunnittelun historia. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 44/2006. 14, 73, 191.[17] Helsti 2003: 48, 60-61.[18] Helen, Ilpo & Jauho, Mikko 2003: Terveyskansalaisuus ja elämän politiikka. Teoksessa Helen, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki. 29-30; Lupton, Deborah 1999: Risk and the ontology of pregnant embodiment. Teoksessa Lupton (toim.) Risk and Sociocultural Theory. Cambridge University Press. 61-68.[19] Jordan 1978: 74.[20] Jordan 1978: 81.

Eeva Itkonen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Pin It on Pinterest