Feministi­kätilöt

Kokemuksia lapsen kantamisesta ja synnyttämisestä ei-naisena

Olen ollut tietoinen siitä, että en ole mies tai nainen, enemmän tai vähemmän koko elämäni ajan. Ei-binäärinen identiteettini vahvistui elämäni toisen vuosikymmenen loppupuolella, jolloin minulla ei kuitenkaan ollut vielä tiedossa termejä, joilla sanoittaa sukupuolikokemustani. Tiesin vain, että en ole nainen, joksi minut oli syntymässä määritelty ja jollaisena minua tulkittiin ja kohdeltiin.

Aloin odottaa ensimmäistä lastani ollessani 23-vuotias. Tuolloin sukupuoli-identiteettini oli osittain termistön puutteen takia epäselvä. Nopeasti minulle kuitenkin selvisi, että kaikkia sikiötä kohdussaan kantavia henkilöitä kutsutaan äideiksi ja naisiksi. Pian minulle selvisi myös, mitä tämä tarkoitti roolien ja stereotypioiden näkökulmasta: äitiyteen ja (oletettuun) naiseuteen liittyen niitä on valtavasti aina odotuksen glooriasta vauvan kanssa valvovaa äitiä auttelevaan toiseen vanhempaan, joka on tietysti aina olemassa ja tietysti aina mies.

Kuulin lukuisia tarinoita siitä, miten lapsen saaminen oli muuttanut suhdetta omaan kehoon armollisemmaksi ja hyväksyvämmäksi ja miten naiseudesta nauttiminen oli saanut äitiyden myötä uusia ulottuvuuksia. Odotin jotain tällaista tapahtuvan itsellenikin. Kävi päinvastoin. Raskauskilojen myötä pyöreämmäksi ja feminiinisemmäksi mielletyn vartalon, imetystissien ja psyykkisesti valtavan raskaiden hormonaalisten muutosten myötä oivalsin lopullisesti, että naiseus ei ole osa minua. Minulla ei ollut minkäänlaista naisidentiteettiä.

Ehkä osittain tästä johtuen minun oli myös vaikea samastua ja integroitua erilaisiin äiti-lapsiryhmiin, joiden dynamiikka näyttäytyi itselleni jonkinlaisena salaseuratoimintana. Aloin odottaa kuopustani, kun esikoiseni oli neljävuotias. Tällöin olin jo varma sukupuoli-identiteetistäni ja valitettavan tottunut väärinsukupuolittamiseen. Samat stereotypiat terveydenhuollossa ja lapsi-vanhempiryhmissä toistuivat, mutta sisäinen itsevarmuuteni ja rakastava, tasaveroinen kumppani suojelivat minua väärinsukupuolittamisen vahingoittavuudelta.

Kehosuhteeni on ollut ristiriitainen lasteni kantamisen ja imettämisen ajan. Koen, että esimerkiksi rintani ovat toimineet hyödyllisinä työkaluina lasteni imettämisessä, joka on minulle tärkeää. Ne ovat kuitenkin tuntuneet aina kehostani irrallisina elementteinä, joilla ei ole muuta funktiota kuin lasteni ravitseminen. Tällä hetkellä odotan tutkimusaikaa transpolille, jotta saisin tarvitsemiani korjaushoitoja, joita olen samaan aikaan halunnut ja lykännyt kahden raskauden, synnytyksen ja imetyksen ajan.

Esikoiseni on jo sen ikäinen, että sukupuoleen liittyvät asiat kiinnostavat häntä. Olen keskustellut hänen kanssaan useita kertoja siitä, että en ole mies tai nainen. Aluksi oli vaikea selittää, mikä on muunsukupuolinen: kyseisen termin kankeuden lisäksi kaikki puhe ja ohjaus esimerkiksi varhaiskasvatuksen piirissä paljastavat vain kaksi binääristä ja erittäin stereotyyppistä sukupuolta. Pitkään lapseni kertoi kaikille kaupan kassaa myöten, että ”mun äiti on melkein poika”. Toivoisin sukupuolineutraalin kielenkäytön ja -sensitiivisten käytäntöjen yleistyvän neuvoloissa ja yleisesti varhaiskasvatuksen piirissä, jolloin myös oma asiointini kyseisten instanssien kanssa helpottuisi. Esimerkiksi neuvoloiden odotustiloihin ja lapsi-vanhempiryhmiin olisi helpompi mennä, jos niihin toivotettaisiin tervetulleiksi kaikki sukupuolet ja -puolettomuudet.

Sukupuolen itsemäärittelyoikeus juridisesti ei luultavasti tule olemaan Suomessa mahdollista vielä pitkään aikaan. Sitä odotellessa olisi hyvä, jos esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvolan tietoihin olisi mahdollista merkitä oma sukupuolensa tai -puolettomuutensa niin, että se tulisi raskaana olevan kanssa asioivien tietoon. Sukupuolivähemmistöön kuuluvan henkilön ja hänen perheensä kohtaamisen tulisi olla osa sote-alan koulutusta ja parhaat ammattilaiset hallitsevatkin sukupuolisensitiivisen työotteen. Epävarmoissa tilanteissa voi aina ystävällisesti kysyä esimerkiksi, minkälaisia pronomineja henkilö itsestään käyttää ja miksi hän haluaa itseään kutsuttavan. Jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi omana itsenään.

Mio Mikkonen

Sukuelinten silpomisen ennaltaehkäisy lähtee ymmärtämisestä

Ihmisoikeusliitto järjesti Kansainvälisen Female genital mutilation and cutting – a matter of human rights and gender equality –konferenssin viime lokakuussa. Konferenssi oli osa joka toinen vuosi järjestettävän FOKO (Forskning om kvinnlig omskärelse) –tutkijaverkoston tapaamista. FOKO-verkosto on perustettu 2001 vahvistamaan pohjoismaalaista yhteistyötä ja naisten sukuelinten silpomiseen keskittyvää tutkimusta. (1.)

Maailmassa elää tuoreimpien tilastojen mukaan yli 200 miljoonaa ympärileikattua naista ja vuosittain 3 miljoonaa tyttöä arvioidaan olevan riskissä joutua silvotuksi ennen 15-vuoden ikää. (2.) Siirtolaisuuden kasvaessa ja diasporan suurentuessa sukuelinten silpominen on arkipäivää myös Euroopassa ja Suomessa. (3, 9.)

Yksi konferenssin vierailevista puhujista oli lääketieteellisen antropologian professori Adriana Kaplan. Hän korosti alustuspuheenvuorossaan, että tyttöjen sukuelinten silpomisen kitkemiseksi tarvitaan tietoa ja kulttuurista ymmärrystä. Kaplan painotti, että yhdenkään terveydenhuoltoalan opiskelijan ei tulisi valmistua ilman, että tuntee erilaiset naisten ympärileikkauksen tyypit, osaa hoitaa niistä johtuvat komplikaatiot ja ottaa vaikean aiheen puheeksi asiakkaiden kanssa. Sukuelinten silpominen ei aiheuta vain verenvuotoa, kipua ja tulehduksia. Lisäksi se voi aiheuttaa virtaamisongelmia ja ongelmia kuukautisveren ulos pääsemisessä sekä komplisoituneita synnytyksiä. (6.)

Seminaarin kaikki puhujat muistuttivat, että syvälle perinteisiin juurtunut tapa ei näyttäydy sen harjoittajille väkivaltana vaan väistämättömänä, naiseuteen kuuluvana asiana. On ymmärrettävä, että äidit, jotka leikkauttavat tyttärensä, ajattelevat vain tyttäriensä parasta. Asennemuutos saadaan aikaan keskustelulla, mutta dialogissa syyllistäminen tai rangaistuksilla uhkaaminen ei edistä tavoitteita. Perusteina kannattaa käyttää hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen faktoja. Medianäkyvyys on tärkeää, mutta se on osin johtanut ymmärtämättömään kauhisteluun sukuelinten silpomisesta ja tehnyt monesta naisesta vastentahtoisesti uhrin vahvistaen samalla voimassaolevia ennakkoluuloja primitiivisestä kehittymättömästä Afrikasta.

Kieltolaki ei poista perinnettä, mutta lisää rasismia

Monessa Euroopan maassa on ympärileikkauksen kieltävä laki, mutta kriminalisoinnissa on myös omat ongelmansa. Kaplanin mukaan useimmissa maissa ei ole nostettu lainkaan syytteitä silpomisesta. Toisaalta esimerkiksi Espanjassa lakia on sovellettu syrjivästi käyttäen sitä hyväksi osana siirtolaisten kontrollointia. Ympärileikkauksen ennaltaehkäisyn nimissä poliisit jahtaavat erityisesti afrikkalaisia tyttöjä ja estävät näitä matkustamasta lomalle kotimaahansa takavarikoimalla passit. Tytöille tehdään säännöllisiä terveystarkastuksia, joilla varmistetaan, ettei ympärileikkausta ole tehty. Haitallinen perinne tulisi tunnistaa terveydenhuollon lisäksi kaikessa maahanmuuttotyössä. Konferenssin lopetuspuheenvuorossa Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattila toivoi, että uhka joutua ympärileikatuksi otettaisiin nykyistä painavammin huomioon turvapaikanhakijoiden haastatteluissa ja turvapaikkapäätöksissä.

Suomessa ei ole erillistä ympärileikkauksen kieltävää lakia, vaan toimenpiteeseen sovelletaan Suomen rikoslakia. Kaplanin mielestä pelkkää silpomisen kriminalisointia tärkeämpää olisi kouluttaa terveydenhuollon ammattilaisia ja sosiaalityöntekijöitä, jotka tavoittaisivat tytöt ja näiden perheet luonnollista kautta ja osaisivat käydä tarvittavaa dialogia. Lääketieteellisen tiedon lisäksi tarvitaan ymmärrystä silpomisen kulttuurisesta luonteesta. Tutkimusten mukaan hoitohenkilöstö kokee osaavansa ottaa ympärileikkauksen puheeksi paremmin silloin kun on saanut siihen lisäkoulutuksen. (7, 8, 9.)

Väestön monikulttuuristuessa kätilöt kohtaavat työssään yhä enemmän ympärileikattuja naisia. Ympärileikatulle voi olla traumaattista ymmärtää, että Suomessa kaikille naisille ei toimenpidettä ole tehty. Yhtäkkiä ennen kotimaassaan normaali nainen onkin muuttunut epänormaaliksi. Asian käsitteleminen voi aiheuttaa vihaa, katkeruutta, surua ja häpeää. Vaikeiden asioiden puheeksi ottamisen ja kohtaamisen taito ilman ennakkoluuloja on tärkeä työkalu ensitiedon antamisen lisäksi. (8.) Kätilölle tärkeä taito on myös osata hoitaa ympärileikatun naisen alatiesynnytys huomioiden siinä mahdolliset syntyvät komplikaatiot. (9.)

Kaplan nosti esille myös kysymyksen siitä, ylläpitääkö tällä hetkellä kehitysyhteistyön kautta tehtävä asennemuutostyö osaltaan haitallisen perinteen jatkumoa. Hän korosti, että useimmissa maissa samat lapsenpäästäjät, jotka tekevät ympärileikkauksia, hoitavat myös synnytykset. Kun kehitysyhteistyöjärjestöjen projektit tuovat heille hoitotarvikkeita ja auttavat toimintaa eteenpäin, aiheuttaa se samalla riippuvuussuhteen kehitysyhteistyötä tekevästä järjestöstä. Paikalliset lapsenpäästäjät ovat ymmärtäneet, että jos he  lakkaavat silpomasta, ei kansainvälisillä järjestöillä ole enää samalla tavalla tarvetta asennemuutostyöhön ympärileikkausten ehkäisemiseksi, ja silloin myös taloudellinen apu loppuu kaikelta muulta. Talouden epätasa-arvolla on suora yhteys ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Nykyään tytöt ovat pienemmässä riskissä joutua silvotuiksi kuin äitinsä (2). Kaplanin mukaan esimerkiksi Afrikassa aiheesta voi keskustella tänä päivänä aiempaa avoimemmin, koska moni maa on kieltänyt toimenpiteen. Kuitenkin vielä on paljon tehtävää, jotta ihmisoikeudet toteutuvat tasavertaisesti kaikkialla maailmassa. Monessa maassa toimenpide on ollut kielletty jo vuosikymmeniä, mutta silti yli 90% naisista on ympärileikattu (2). Ammattilaisten kouluttamisen ja asenteita muuttavan dialogin lisäksi tarvitaan myös jatkuvaa tieteellistä tutkimusta. Tutkimusnäytön avulla on onnistuttu osoittamaan toimenpiteen haitallisuus ja saatu aikaan keskustelua. (7.)

***

Ympärileikkausten pääryhmät

Maailman terveysjärjestö WHO:n jaottelun mukaan ympärileikkaukset voidaan luokitella neljään eri pääryhmään (4.):

Tyyppi 1: Klitoriksen ja/tai klitoriksen hupun osittainen tai täydellinen poistaminen.

Tyyppi 2: Klitoriksen sekä pienten häpyhuulien osittainen tai täydellinen poistaminen. Isot häpyhuulet saatetaan samalla typistää tai jättää typistämättä. (Toimenpidettä kutsutaan myös excisioksi.)

Tyyppi 3: Pienten ja/tai suurten häpyhuulten typistäminen ja typistettyjen häpyhuulten yhteen liittäminen niin, että virtsan ja kuukautisveren poistamiseksi jätetään vain pieni aukko. Klitoris saatetaan joko poistaa tai jättää emätinaukkoa kaventavan tai ahtauttavan ”kannen” alle. (Toimenpidettä kutsutaan myös infibulaatioksi tai faroniseksi ympärileikkaukseksi.)

Tyyppi 4: Kaikki muut naisen sukuelimiä vahingoittavat toimenpiteet, jotka tehdään ei-hoidollisita syistä. Näitä ovat esimerkiksi pistäminen, lävistäminen, viiltäminen, raapiminen ja kuumalla raudalla polttaminen (kauterisaatio).

Artikkeli on aikaisemmin julkaistu lyhennettynä versiona Kätilö-lehdessä 1/2017.

***

  1. Ihmisoikeusliitto. Verkkodokumentti. Luettu 15.10.2016.

<https://ihmisoikeusliitto.fi/fgm-matter-human-rights-gender-equality/>

  1. United Nations Children’s Fund, Female Genital Mutilation/Cutting: A global concern, UNICEF, New York, 2016. <http://www.unicef.org/media/files/FGMC_2016_brochure_final_UNICEF_SPREAD.pdf>
  1. Klementti R., Kuusio HM., Jokela S. & Koponen P. Female genital mutilation/cutting in a population based cross-sectional survey in 2014-2015 in Finland.
  1. Tyttöjen ja naisten ympärileikkauksen estämisen toimintaohjelma 2012 – 2016 (FGM). Sosiaali ja terveysministeriö. <https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/112458/URN%3aNBN%3afi-fe201504226213.pdf?sequence=1>
  1. Prevalence of fgm, 2013. WHO. Verkkodokumentti. Luettu 26.10.2016. <http://www.who.int/reproductivehealth/topics/fgm/prevalence/en/>
  1. Kaplan, A – Forbes, M – Bonhoure, I – Utzet, M – Martin, M – Manneh, M – Ceesey, H.

Female genital mutilation/cutting in The Gambia: long-term health consequences and complications during delivery and for the newborn. International Journal of Women’s Health. 2013: 5, s. 323-331.

  1. Kaplan, A – Singla, L – Laye, M – Secka, D – Utzet, M – Le Charles, M-A.

Female genital mutilation/cutting: changes and trends in knowledge, attitudes, and practices  among health care professionals in The gambia. International Journal of Women’s Health. 2016: 8, s. 103-117.

  1. Jokinen, Riitta. 2002. Ympärileikatun naisen kohtaaminen terveydenhuollossa : suomalaisten terveydenhoitajien ja kätilöiden asenteiden osatekijöiden tarkastelua. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.
  1. Koukkula, M – Parekh, S – Klementti, R. 2014. Tyttöjen ja naisten ympärileikkauksen estämisen toimintaohjelman 2012 – 2016 (FGM) väliarviointi. THL.
Heidi Auvinen
Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja kätilöopiskelija

Fistula synnytyskomplikaationa on ennaltaehkäistävissä puuttumalla köyhyyteen

Fistula on yleensä pitkittyneestä synnytyksestä aiheutuva vaurio, joka aiheuttaa naiselle kyvyttömyyden pidättää virtsaa ja/tai ulostetta. Fistulasta kärsivät liian nuorina synnyttäneet naiset, joiden lantio ei ole vielä kehittynyt riittävästi synnyttämään lasta. Tällaisia naisia on kehittyvissä maissa ainakin kaksi miljoonaa. 

Obstetrinen fistula (obstetric fistula) synnytyksen komplikaationa on kadonnut lähes kokonaan länsimaista. Samaan aikaan kehittyvissä maissa ainakin kaksi miljoonaa naista kärsii fistulasta ja uusia tapauksia havaintaan vuosittain jopa 50 000–100 000. (1, 2, 8.) Suurin osa fistuloista tavataan Aasiassa ja Afrikassa, joissa julkinen terveydenhuolto ei kykene vastaamaan tähän haasteeseen. Fistuloita voidaan ennaltaehkäistä tyttöjä kouluttamalla, välttämällä liian varhaisia avioliittoja, kehittämällä terveydenhuoltoa ja perhesuunnittelua sekä mahdollistamalla jokaiselle raskaana olevalle naisille terveydenhoitoalan ammattilaisten apu synnytyksen aikana. (10.)

Fistula on vakava synnytysvaurio

Yleisemmin fistulan saa liian nuori synnyttäjä, jonka lantio on vielä niin ahdas, että sikiö juuttuu synnytyskanavaan virhetarjonnan tai epäsuhtaisen koon takia. Lantion pehmeät kudokset joutuvat puristuksiin sikiön pään ja äidin lantioluun väliin synnytyksen pitkittyessä tai pysähtyessä kokonaan. Verenkierron puute tuhoaa puristuksissa olevan kudoksen ja aiheuttaa reiän äidin emättimen ja virtsarakon (vesicovaginal fistula VVF) ja/tai emättimen ja peräsuolen (rectovaginal fistula RVF) välille (3). Obstetrisen tai vaginaalisen fistulan lisäksi voidaan puhua myös genitaalisesta fistulasta (genital fistula), jolla tarkoitetaan epänormaalia yhteyttä vaginan tai kohdun ja virtsarakon, virtsaputken, peräsuolen tai paksusuolen välillä (8).

Komplikaatioiden seurauksena joka toinen pitkittyneeseen synnytykseen joutunut synnyttäjä menettää lapsensa, koska mahdollisuutta raskauden purkamiseen riittävän nopeasti ja hätätilan hoitamiseen ei kaikkialla maailmassa ole. (3.) Fistula voi aiheuttaa naiselle myös kyvyttömyyden pidättää virtsaa tai ulostetta sekä ongelmia tulevissa synnytyksissä ja seksielämässä. Pahimmassa tapauksessa se voi myös vaikuttaa liikkumiseen sekä aiheuttaa pysyviä hermovaurioita. Fistulan seurauksena voi myös syntyä lantion seudun kipua sekä sosiaalisia ongelmia, kuten sosiaalista eristämistä, hylätyksi tulemista, avioeroja ja työttömyyttä. (11, 9.) Fistulan aiheuttavan synnytyksen keskimääräinen pituus on 2 vuorokautta ja lähes aina yli 12 tuntia. Myös aliravitsemus ja pienikokoisuus lisäävät fistulan riskiä. Suurin osa fistulan saaneista on aliravittuja ja lyhyitä tyttöjä. (1.)

fistula1

Kuva: Heidi Auvinen

Fistula voi syntyä myös seksuaalisen väkivallan, trauman, gynekologisen tai obstetrisen leikkauksen tai syövän sädehoitojen seurauksena. Kehittyvissä maissa Aasiassa ja Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa kuitenkin yli 90 prosenttia fistuloista aiheutuu pitkittyneen synnytyksen seurauksena. (8,10.) Länsimaissa fistuloita tavataan harvoin. Useimmiten syynä niihin on gynekologisen syövän hoidon seurauksena olleet sädehoidot, trauma tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena syntynyt komplikaatio (4).

Euroopassa tavataan muutamia fistuloita vuosittain nuorten tyttöjen keskuudessa. Niistä lähes kaikki ovat vierasesineen aiheuttamia. Teinityttö on masturboinut suihkepullolla, josta on irronnut korkki. Se on jäänyt emättimeen, ja ollut siellä jumissa pidempään aiheuttaen fistulan virtsarakon ja emättimen välille. Nuori tyttö on voinut työntää vierasesineen emättimeensä myös hoitaakseen esimerkiksi alapään kutinaa. (7.)

Fistulan korjaaminen on mahdollista

Viime vuosina fistulaan komplikaationa on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. YK:n väestörahastolla UNFPA:lla (United Nations Population Fund) ja Maailman terveysjärjestöllä WHO:lla (World Health Organization) on ollut aiheesta maailmanlaajuisia kampanjoita. Aihetta on myös tutkittu jo ainakin kymmenen vuoden ajan. (10.)

Vesicovaginaalinen fistula voidaan korjata viemällä katetri emättimen ja virtsarakon väliin, jolloin mahdollinen infektoiva erite kerätään Foleyn katetrilla talteen ja ohjataan ulos emättimestä. Katetrikorjaus soveltuu kuitenkin vain naisille, joilla on pieni, komplisoimaton fistula. Suuremmat vesicovaginaaliset fistulat ja rectovaginaaliset fistulat on korjattava kirurgisella toimenpiteellä, jossa ontelo ommellaan kiinni. (3, 4, 6.)

Komplisoituneen, suuren tai muuten hankalassa paikassa olevan fistulan korjaamisessa kirurginen toimenpide on paras ja usein myös ainut mahdollisuus. Eri lähteiden mukaan kirurginen korjaus onnistuu 85:sta 90:n prosentissa tapauksista. Toimenpiteiden kehittyessä myös fistulan korjaustekniikat kehittyvät. Transperitoneaalisen ja transabdominaalisen leikkauksen rinnalle on kehitetty endoskooppisia tähystysmenetelmiä ja robottileikkauksia. Vaikka kirurginen toimenpide on osoittautunut erinomaiseksi korjausmenetelmäksi, osittainen inkontinenssi ja sosiaaliset ongelmat saattavat jäädä pysyväksi ongelmaksi naiselle toimenpiteen jälkeen. (4, 6.) Fistulaleikkaus onnistuu parhaiten, mikäli se tehdään ajoissa (6 viikkoa – 1 vuosi synnytyksestä). Edellä mainittu on tärkeää etenkin suurten (yli 2 cm) ja monialaisten sekä vaginaalisten että anaalisten fistuloiden korjaamisessa. (4.)

Eri lukuja fistuloiden korjauksen onnistumisista selittää osaltaan se, että fistuloille ei ole olemassa yhteistä kansainvälistä luokitussysteemiä ja käsitteistöä (4). WHO:n obstetrisen fistulan toimenpideohjelmassa esitellään Waadljik’n luoma luokitussysteemi (10). Haasteena kuitenkin tässä jaottelussa on luokitussysteemin puutteellisuus uusiin leikkaustekniikoihin nähden. Vaikka yhteistä luokitussysteemiä ja selviä hoitosuosituksia ei ole, yhteisymmärrys on siitä, että fistuloihin keskittyneellä sairaalalla on tärkeä rooli korjausleikkauksien onnistumisessa. Ammattitaidon keskittäminen on siksi tärkeää, jotta fistuloiden korjaustekniikka ja siihen tarvittava osaaminen pysyy yllä sekä siirtyy eteenpäin. (4.)

Fistula on laiminlyöty sairaus ja seurausta köyhyyden jakautumisesta naisille

Fistula koskettaa pääosin maailman köyhimpiä. Fistulat ja myös lähes kaikki trooppiset infektiotaudit olisivat ennaltaehkäistävissä, mikäli resurssit jakautuisivat maailmassa tasaisemmin (2). WHO:n mukaan ainakin 1,7 miljardia ihmistä tarvitsee hoitoa trooppisiin infektiosairauksiin vuosittain. Suurin osa trooppisista infektiosairauksista vältettäisiin puhtaan veden saatavuudella, sanitaation ja ravitsemuksen parantamisella sekä lisäämällä terveyspalveluiden saatavuutta. Samalla suurin osa synnytyskomplikaatioista vältettäisiin riittävillä terveydenhuollon resursseilla ja takaamalla niiden saatavuus kaikille. (12.)

Maailmassa elää yli 200 miljoonaa ympärileikattua naista. (13.) Tyttöjen ympärileikkaaminen nostaa riskiä synnytyskomplikaatioihin, pitkittyneeseen synnytykseen ja siten myös fistulan saamiseen (10). Raskauden tai synnytyksen komplikaatioihin kuolee vuosittain 303 000 naista. Se on keskimäärin 830 naista joka päivä. Yleisin äitikuolleisuuden syy on synnytyksen jälkeinen hallitsematon verenvuoto (post partum hemorrhage). Myös raskausmyrkytyksen komplikaatiot (hypertensio, eklampsia) ja verenmyrkytys (sepsis) ja muut infektiot aiheuttavat hoitamattomana useimmiten kuoleman. Suurin osa näistä kuolemista olisi mahdollista ennaltaehkäistä ja hoitaa mikäli riittävät terveyspalvelut tarvittavine lääkkeineen olisi saavutettavissa. (12.)

fistula2

Kuva: Heidi Auvinen

Fistulakorjauksiin keskittyneitä sairaaloita ja keskuksia on Etiopiassa, Nigeriassa, Pakistanissa, Sudanissa ja Tansaniassa (10). Etiopiassa toimi 3 vuoden ajan vapaaehtoisia kätilöitä ja obstetrikkoja, jotka avustivat synnytyksissä, korjasivat fistuloita kirurgisesti ja kouluttivat paikallisia työntekijöitä hoitamaan fistuloita uusilla tekniikoilla. Tulokset näyttivät johtavan oikeaan suuntaan: fistuloista aiheutuva äitiyskuolleisuus ja komplikaatiot sekä synnytyksen jälkikomplikaatioista aiheutuvat fistulalähetteet vähenivät. (2.)

Kongon republikaaninen tasavalta on myös monen aihetta koskettavan maan tavoin panostanut viime vuosina fistuloiden korjaamiseen. Kongossa on sisällissodan seurauksena kuollut yli 5,4 miljoonaa ihmistä ja yli miljoona naista ja tyttöä on kärsinyt seksuaalisesta väkivallasta. Täysin tarkkaa tietoa ei ole Kongossa olevista fistulatapauksista, koska luotettavaa ja systemaattista tilastointia ei ole ollut, mutta eri tutkimuksien mukaan Kongossa arvioidaan olevan 33 000 uutta fistulatapausta vuosittain. Erilaisten terveydenhuollon hankkeiden avulla maassa on saatu nostettua fistuloiden korjaamiseen keskittyvää osaamista huomattavasti viime vuosina. (8.)

Terveysjärjestelmä ja kätilöpalvelut tärkeitä resursseja

WHO korostaa kolmea ennaltaehkäisykeinoa fistuloiden vastaisessa taistelussa. Pääpaino fistuloiden ehkäisyssä on ehkäisyvalistuksessa. Toinen ennaltaehkäisykeino on terveyspalvelujen kattavuus ja mahdollisuus sairaalahoitoon synnytyksen aikana. Kolmas ennaltaehkäisyn strategia on riskiryhmien seulonta. Myös Banke-Thomas jakaa fistuloiden ennaltaehkäisyn kahteen osaan: kansanvalistukseen pohjaavan strategiaan (population-based strategy) ja terveyspalveluihin pohjautuvaan strategiaan (health-system based strategy). (1,10.)

Fistula ei ole vain naisen terveyttä heikentävä sairaus, vaan se on myös yhteiskunnallinen ongelma. Se on seurausta köyhyydestä ja puutteellisesta terveydenhoitojärjestelmästä. Vuotavan virtsan ja ulosteen haju on jatkuvaa ja nöyryyttävää, ja voi johtaa syrjäytymiseen sekä yhteisön hylkäämäksi joutumiseen. Jos nainen ei saa fistulaan hoitoa, tilanne voi johtaa kroonisiin ongelmiin, kuten haavaumiin, munuaissairauksiin, jalkojen hermo-ongelmiin ja liikkumisen rajoittumiseen. (10.)

Fistulan saaneista 96 prosenttia ei osaa lukea, 81 prosentilla ei ole koulutusta. Nuorista fistula-tytöistä 95 prosenttia asuu maaseudulla, jossa nuorten avioliitot ja raskaudet ovat viisi kertaa todennäköisempiä kuin kaupungissa. (10.) Fistuloiden syntymistä on mahdollista ennaltaehkäistä kehityksen ja kaupungistumisen myötä lisääntyvän hyvinvoinnin kautta. Etiopiassa, missä on yksi maailman korkeimpia äitikuolleisuuslukuja, pääkaupungissa Addis Abebassa 82 prosenttia naisista synnyttää sairaalassa, kun vastaavasti luku maaseudulla on vain 7-10, koska sairaalaan ei ole mahdollista päästä. Joissain maakunnissa 96 prosenttia synnyttää kotona ilman minkäänlaista obstetrista apua. Sairaaloiden tasoissa on myös eroja. Kaikissa sairaaloissa ei ole mahdollisuutta tarjota obstetrista apua ja toimia hätätilanteessa. Ongelmia myös aiheuttaa lämpimän veden puute, jatkuvat sähkökatkokset, joita paikkaamaan ei ole sähkögeneraattoria, pula henkilökunnasta, vähäiset mahdollisuudet verensiirtoon ja lääkkeiden puute. (2.)

Fistula on mahdollista korjata kirurgisella toimenpiteellä, mutta hoitokeinot ovat kalliita ja harvalla on mahdollisuus saada kirurgista hoitoa. Siksi tyttöjen kouluttaminen ja seksuaaliterveyteen liittyvän tietoisuuden lisääminen on tärkeää. (1,10.)

Fistulakorjaukseen tuleva tarvitsee hoitoalan ammattilaisen tukea. Kätilön rooli on tärkeä osa hoitoa ohjauksessa ja preoperatiivisessa keskustelussa. Kätilö toimii luottamuksen synnyttäjänä. Tärkeää on, että potilaalla ja hoitajalla on sama äidinkieli tai ainakin yhteinen kieli, jota molemmat ymmärtävät hyvin. (10.) Fistulakorjauksen jälkeen kätilön tehtävä on varmistaa, että nainen sekä tämän puoliso ymmärtävät, että yhdyntöjä ei suositella kolmeen kuukauteen korjauksen jälkeen, ja kuudesta kuukaudesta vuoteen on syytä olla tulematta uudelleen raskaaksi (10). Hellä, asiallinen, ohjaava ote, mikä huomioi myös puolison, on kätilön paras työkalu uusien fistuloiden ehkäisyssä.

Artikkeli on aikaisemmin julkaistu lyhennettynä versiona Kätilö-lehdessä 5/2016 ja se perustuu kirjoittajan opinnäytetyön korvaavaan artikkeliin.

  1. Banke-Thomas AO, Wilton-Waddell OE, Kouraogo SF, Mueller E. 2014. Current evidence supporting obstetric fistula prevention strategies in sub Saharan Africa: a systematic review of the literature. Afr J Reprod Health 18(3): 118-27.
  2. Browning A, Menber B. 2015. Reducing maternal morbidity and mortality in the developing world: a simple, cost-effective example. Int J Womens Health 7: 155–159.
  3. Roenneburg ML, Genadry R, Wheeless CR Jr. 2006. Repair of obstetric vesicovaginal fistulas in Africa. American Journal of Obstetrics & Gynecology 195(6): 1748-52.
  4. Javed A, Abdullah A, Faruqui N, Syed SS, Binat-ul-Mehdi, Pirzada AJ. 2015. Doctor! Will I be dry? Factors determining recurrence after vesicovaginal fistula repair. JPMA. Journal of Pakistan Medical Association. 65(9): 954-9.
  5. Browning A, Whiteside S. 2015. Characteristics, management, and outcomes of repair of rectovaginal fistula among 1100 consecutive cases of female genital tract fistula in Ethiopia. International Journal of Gynecology & Obstetrics. 131(1): 70-73.
  6. Chen Y, Yu W, Yang Y, Jin J, Wu S, Xiao Y. 2015. Repair of complex vesicovaginal fistulas by combining a rotational bladder flap and full thick vascular peritoneal interposition. Neurourol Urodyn.
  7. Wilimas J, Baseviciene I, Kilda A, Puzinas A, Verkauskas G. 2015. Vesicovaginal Fistula in Adolescent Girls: Incidence and Management. Journal of Pediatric & Adolescent Gynecology.
  8. Benfield N, Young-Lin N, Kimona C, Kalisya LM, Kisindja RM. 2015. Fistula after attended delivery and the challenge of obstetric care capacity in the eastern Democratic Republic of Congo. International Journal of Gynecology & Obstetrics. 130(2): 157-160.
  9. Gharoro EP, Agholor KN. 2009. Aspects of psychosocial problems of patients with vesico-vaginal fistula. Journal of Obstetrics and Gynaecology. 29(7): 644-647.
  10. Lewis G, De Bernis L. (toim.). 2006. Obstetric fistula – Guiding principles for clinical management and programme development. World Health Organization, Department of Making Pregnancy Safer.
  11. Zeleke B, Ayele T, Woldetsadik M, Bisetegn T, Adane A. 2013. Depression among women with obstetric fistula, and pelvic organ prolapse in northwest Ethiopia. BMC Psychiatry. 13(236): 1-5.
  12. Negtected tropical diseases and maternal mortality. World health statistic 2016. WHO.
  13. United NationsChildren’sFund, FemaleGenitalMutilation/Cutting: A globalconcern, UNICEF, New York, 2016.

Tallenna

Tallenna

Heidi Auvinen

Kätilöopiskelija, Metropolia AMK

Humanististen tieteiden kandidaatti, Helsingin yliopisto

Tallenna

Barbara-täti auttaa abortissa

 

Ciocia Basia on aktivistiryhmä, joka auttaa naisia tulemaan Puolasta Berliiniin raskaudenkeskeytykseen. Tapasin marraskuun lopulla yhden ryhmän perustajajäsenistä, Martynan. Artikkeli perustuu hänen haastatteluunsa.

Puolassa raskaudenkeskeytyksiä kontrolloidaan tiukasti

Abortti on Puolassa laiton lähes kaikissa tapauksissa. Laillista se on tällä hetkellä vain, mikäli kaksi lääkäriä toteaa, että raskauden jatkaminen vaarantaa naisen hengen tai sikiö on vakavasti epämuodostunut. Abortin voi saada myös, mikäli raskaus on saanut alkunsa rikollisesta teosta – mutta vain mikäli syyttäjä on varmentanut rikoksen. Kaikissa näissä tapauksissa vaaditaan myös huoltajien suostumus, jos kyseessä on alaikäinen henkilö. Vaikka jokin yllämainituista ehdoista täyttyisikin, ei nainen silti välttämättä saa aborttia, sillä lääkäreillä on oikeus kieltäytyä sen tekemisestä omaantuntoon vedoten. Tänä syksynä Puolassa syntyi ennennäkemätön protestiliike, kun hallitus teki esityksen aborttilainsäädännön kiristämisestä entisestään. Ehdotuksen mukaan abortti olisi laiton kaikissa tapauksissa, ja sen läpikäynyt nainen voisi joutua teostaan vankilaan. Lokakuun kolmantena päivänä, “mustana maanantaina”, kymmenet tuhannet puolalaisnaiset olivat lakonomaisesti poissa töistä ja opinnoista ja täyttivät Varsovan ja muiden puolalaiskaupunkien kadut mielenosoituksissa. Tukea osoitettiin myös kansainvälisesti – Helsingissäkin pidettiin samana päivänä tukimielenosoitus.

Ciocia Basia tarkoittaa puolaksi Barbara-tätiä. Barbara-tädin puhelinnumero kännykässä tai Facebook-sivu tietokoneen selaushistoriassa ei herätä epäluuloja. Ryhmän toiminta sai alkunsa, kun puolalainen Martyna muutti Berliiniin helmikuussa vuonna 2014. Hän tapasi silloin feministitapahtumassa naisen, jonka kanssa hän jakoi huolen puolalaisnaisten oikeuksista. Näihin aikoihin oli alkanut käydä ilmi, että Puolan tulli laittomasti pysäytti Puolaan postitse lähetettyjä raskauden keskeytykseen käytettyjä lääkkeitä. Abortin tekeminen lääkkeellisesti kotona on Puolassa ainakin toistaiseksi laillista. Rikosoikeudelliset seuraamukset koskevat vain lääkäriä tai muuta henkilöä, joka abortin suorittaisi toiselle. Lääkkeitä voi tilata internetin kautta, ja ne toimitetaan täysin laillisesti ja virallisesti Puolaan. Lääkkeiden toimittamisesta vastaavat Women on Waves ja Women Help Women -järjestöt. Nyt tämäkin vaihtoehto alkoi siis käydä hankalammaksi. Syntyi idea, että kenties jotkut abortin tarvitsevat naiset Puolasta voisivat tulla Berliiniin saamaan tarvitsemansa hoidon.

Ciocia Basian toiminta laajenee

Seuraavan vuoden ajan toimintaa aloiteltiin kahden hengen voimin. Tänä aikana Martyna ja hänen kumppaninsa loivat yhteyksiä raskaudenkeskeytyksiä tekeviin klinikoihin Berliinissä, naisia auttaviin järjestöihin Puolassa ja muihin aktivisteihin. Ensimmäisen vuoden ajan he auttoivat naisia julkisuudelta piilossa. Vuonna 2015 avattiin Ciocia Basian Facebook -sivu sekä julkistettiin puhelinnumero.

Apua tarvitsevat naiset löytävät Ciocia Basian yleensä internetin kautta tai puolalaisten, naisia auttavien kansalaisjärjestöjen kautta. Ryhmän toiminnan alkuaikoina naisia saapui Puolasta keskeytykseen yksi tai kaksi kuukaudessa, tällä hetkellä heitä tulee jopa kaksi viikossa. Mukana on myös naisia, joilla lain mukaan olisi oikeus aborttiin Puolassa, mutta jotka eivät ole löytäneet lääkäriä, joka sen suostuisi tekemään. Ciocia Basia hoitaa ajanvarauksen klinikalle ja järjestää raskaudenkeskeytystä varten Berliiniin tulevalle naiselle ilmaisen majoituksen. Ryhmän jäsenistä joku saattaa naisen klinikalle ja on tarvittaessa tukena. Myös tulkkaus järjestetään. Keskeytykset tehdään joko lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Noin yksi kolmasosa autettavista naisista tarvitsee myös taloudellista tukea hoitokustannuksiin, ja tätä Ciocia Basia pyrkii mahdollisuuksien mukaan antamaan. Klinikka, jonka kanssa ryhmä tekee yhteistyötä, tarjoaa tietyille ryhmille alennusta hoitomaksuista ja on toiminnassaan solidaarinen naisten oikeuksista käytävän kamppailun kanssa.

Tällä hetkellä Ciocia Basian ydinryhmässä on 10–12 henkilöä. Taustoiltaan he ovat erilaisia. Osa ryhmän aktiiveista on anarkisteja, osa puoluepoliittisia vasemmistolaisia. Kaikkia yhdistää feminismi ja kamppailu naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Kukaan ryhmän jäsenistä ei ole terveydenhoitoalalla. Kukaan ei saa työstä palkkaa, vaan kaikki tekevät sitä vapaaehtoisina muiden töidensä ohella. Työmäärään nähden aktiiveja ei ole tarpeeksi. Yhteydenottoja puolalaisnaisilta tulee päivittäin. Puhelinpäivystystä hoidetaan vuoroissa, mutta ryhmän kaikilla jäsenillä on töitä asian parissa lähes joka päivä. Etenkin ryhmän puolankielentaitoisille jäsenille työ on erittäin raskasta, sillä he joutuvat hoitamaan puhelinpäivystyksestä suurimman osan. Ryhmään yritetään saada lisää toimijoita, etenkin puolankielentaitoisia. Viimeaikainen uutisointi Puolan aborttilainsäädännöstä ja protesteista on auttanut saamaan lisää kiinnostuneita mukaan.

Keskeytykseen saapuvien naisten samoin kuin ryhmän aktivistien yksityisyyden ja turvallisuuden säilyttämisen kanssa on oltava huolellisia. Sähköpostien salaamista eli kryptaamista ei Martynan mukaan voi kuitenkaan yhteyttä ottavilta naisilta vaatia. Ciocia Basia ei pidä toiminnastaan tilastoja, eikä autettuihin naisiin pidetä yhteyttä toimenpiteen jälkeen mikäli ei ole erityistä syytä. Naisten nimiä ei kysytä, ja halutessaan he voivat asioida myös klinikalla anonyymisti. Autettujen naisten yhteystiedot ja sähköpostikirjeenvaihto hävitetään parin kuukauden kuluttua toimenpiteestä.

Abortin jälkeen on käytävä lääkärillä jälkitarkastuksessa. Tämä on toistaiseksi hoitunut ongelmitta Puolassa. Koska itse lääkkeillä tai ulkomaisella klinikalla tehty abortti ei ole tällä hetkellä laiton, voivat naiset kertoa siitä lääkärille. Ongelmana puolalaislääkärien kanssa on se, että heidän tietonsa ja taitonsa raskaudenkeskeytyksen hoitamisessa ovat vanhentuneita. Lääkäreillä ei ole toimenpiteestä riittävästi kokemusta, ja Puolassa tehtävät abortit toteutetaan aina kaavintana.

Ruohonjuuritason toimintaa aborttioikeuden toteutumiseksi

Ciocia Basia ei ole rekisteröitynyt yhdistys. Martynan mukaan syy tähän on puhtaasti käytännöllinen – säätiöksi tai yhdistykseksi rekisteröityminen Saksassa on hankalaa ja byrokratian hoitamiseen menisi liikaa aikaa. Ainoa epävirallisesta toimintatavasta seurannut ongelma on virallisten rahalahjoitusten vastaanottaminen, mutta tämä on saatu kierrettyä ohjaamalla rahat Women Help Women -järjestön kautta. Martyna kertoo, että ihmiset tuntuvat luottavat ryhmään paremmin kun se on epävirallinen. Myös yhteistyö anarkisti- ja vasemmistoverkostojen kanssa on ollut näin helpompaa. Ryhmän toiminta on Saksassa laillista, joten ongelmia viranomaisten kanssa heillä ei ole ollut. Aborttipalveluiden mainostaminen tosin on Saksassa laitonta, joten vaikka Ciocia Basia ei tätä suoranaisesti tee niin on mahdollista että sen toiminta tulkittaisiin harmaalla alueella olevaksi.

Ciocia Basia toimii lahjoitusvarojen turvin, vaikkakaan ryhmän ydinporukalla ei jää aikaa rahankeruuseen. Ulkopuoliset ihmiset ja ryhmät, jotka haluavat tukea puolalaisnaisten oikeuksien toteutumista ja levittää sanaa, ovat itsenäisesti järjestäneet erilaisia tapahtumia varojen keräämiseksi. Ciocia Basialla on Paypal-tili jonka kautta heille voi lahjoittaa rahaa. Myös lahjoitusten saamista ovat edistäneet Puolasta viime aikoina esillä olleet uutiset.

Pro choice – valinnanvapauden puolesta, äärioikeistoa ja fundamentalismia vastaan

Martynan huolena on se, että Ciocia Basian on hyvin vaikea tavoittaa ja auttaa niitä naisia, jotka apua kenties kaikkein kipeimmin tarvitsisivat. Ne naiset, jotka ottavat ryhmään yhteyttä ja saapuvat Berliiniin aborttia varten, ovat etuoikeutettuja – he käyttävät internetiä, eivät pelkää matkustaa ulkomaille ja heillä on matkaan varaa. Puolassa etenkin maaseudulla asuvat naiset ovat erityisen huonossa asemassa – paikallisessa apteekissa ei aina myydä edes ehkäisyvalmisteita. Ciocia Basian aktivistien haaveena on, että he voisivat tulevaisuudessa auttaa tarvitsevia naisia myös matkakulujen kattamisessa.

Vaikka Puolassa tänä syksynä nähdyt suurprotestit lämmittivät Martynan mieltä, ei hän ole tulevaisuuden suhteen kovin toiveikas. Hän kertoo, kuinka ajatteli aluksi Ciocia Basia -projektin olevan vain väliaikainen. Loppua tarpeelle ryhmän toimintaan ei kuitenkaan näy. “Nationalistis-fundamentalistis-uskonnollisen valtion luomisen projekti etenee Puolassa”, Martyna sanoo. Puolan perustuslakiin halutaan kirjata “ihmisoikeuksien suojelu hedelmöityksestä luonnolliseen kuolemaan saakka”. Martynan mukaan suuri osa ihmisistä ei näe tämän korulauseen taakse. Kansalaiset ovat antaneet oikeistolaisten hallitusten viedä perusoikeuksiaan. Hallituksen harjoittama politiikka myös vaikuttaa suoraan siihen, kuinka monella naisella on tarve tehdä abortti. Jos esimerkiksi Down-lasten perheille olisi tarjolla yhteiskunnan taloudellista tukea, ei niin monen perheen olisi pakko päätyä keskeyttämään raskaus Down-epäilyn takia vain siksi, ettei heillä ole varaa hoitaa erityislasta. Tämän kaltaiset taloudelliset ongelmat koskettavat ensisijaisesti naisia, sillä puolalaisessa yhteiskunnassa kotiin jäävä vanhempi on lähes poikkeuksetta äiti. “En voi uskoa että me, kourallinen aktivisteja, joudumme toteuttamaan palvelua jonka saamisen pitäisi olla jokaisen perusoikeus ja jonka toteutumisesta hallituksen pitäisi olla vastuussa.” Puolassa on tällä hetkellä vireillä kristillisen järjestön esitys, joka haluaa kieltää ehkäisyn. Edistyksellisissä piireissä ehdotusta ei oteta vakavasti eikä sen läpimenoon uskota, mutta Martyna on varuillaan. “Pelkään, että parin vuoden päästä olemme kaduilla protestoimassa sen puolesta, että meillä olisi oikeus käyttää ehkäisyä.” Martyna on tarkkana siitä, ettei käytä aborttioikeuden vastustajista termiä “pro-life”, vaan “anti-choice”. Kyseessähän ei ole elämän puolustajien ja sen uhkaajien vastakkainasettelu, vaan naisten valinnanvapauden puolesta käytävä kamppailu.

Suomessakin on nähty kansalaisaloite sen puolesta, että lääkärit ja hoitajat saisivat omaantuntoon vedoten kieltäytyä suorittamasta raskaudenkeskeytystä, ja äärioikeisto on täälläkin nousussa. “Älkää koskaan antako viedä oikeuksianne. En ymmärrä, miten emme heränneet ajoissa siihen, miten vakava tilanne Puolassa oli”, Martyna varoittaa. Synkkien tulevaisuudennäkymien ja Ciocia Basian loputtomalta tuntuvat työmäärän keskellä on nähtävä myös se, mikä on hyvää. “Loppujen lopuksi en ole koskaan toiminut feministisessä ryhmässä, joka olisi saavuttanut näin paljon. Joka viikko olemme auttaneet muuttamaan jonkun naisen elämää paremmaksi. Hän on saanut tukea feministeiltä ja tietää, että sellaista on olemassa. Olemme mahdollistaneet sen, että edes tämän naisen oikeudet ovat toteutuneet.”

Ciocia Basian Facebook -sivu

Women Help Women

Women on Waves

Lapsen parasta ei saa kääntää äidin velvollisuudeksi – Ajatuksia intensiivisestä vanhemmuudesta

Keskustelu vanhemmuuden laadusta käy tällä hetkellä kuumana. Kätilöt ovat esittäneet huolensa älypuhelimien käytöstä synnytyksen ja imetyksen aikana. Helsingin kaupunki lanseerasi kampanjan, jonka mukaan vanhempien älylaitteiden käyttö on väkivaltaan verrattavissa olevaa välinpitämättömyyttä. Kampanja aiheutti muutamassa päivässä suuren palautevyöryn , johon Helsingin kaupunki reagoi pahoittelulla. Avaukset eivät ole yksittäistapauksia, vaan ne edustavat laajempaa kulttuurista käsitystä vanhemmuudesta taitona, johon tarvitaan asiantuntijoiden tietoa ja ohjausta. Niin sanottu intensiivisen vanhemmuuden kulttuuri perustuu ajatukseen siitä, että vanhempien tekemät valinnat määräävät lasten kehityksen ja tulevaisuuden.  Samaan aikaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on lisääntynyt, tietoa on tarjolla enemmän ja tarjolla oleva tieto on usein ristiriitaista.[1] Kärjistyksiä ja vastakkainasetteluja arvostava journalismi lisää vaikutelmaa siitä, että lasten hyvinvointiin liittyvät valinnat ovat toisensa poissulkevia. Intensiivinen vanhemmuus on myös sukupuolittunutta: valintoja pohtivat ja tekevät nimenomaan äidit, joihin myös vastuullisuuden vaatimus kohdistuu.

Ajatus vanhempien suunnattoman suuresta vastuusta ja vaikutusvallasta ruokkii vanhempien epävarmuutta. Tietoisten valintojen korostaminen jatkuvan päätöksenteon pohjana voi paradoksaalisesti heikentää vanhempien luottamusta kykyihinsä vanhempina.[2] Vanhemmuus alkaa vaikuttaa erityisiä tietoja ja taitoja edellyttävältä projektilta. Tiedon hankkiminen ja arvioiminen kuluttaa energiaa ja aikaa, ja väärillä ratkaisuilla on aina mahdollisesti vakavat seuraukset. Ammattilaisasiantuntijoiden lisäksi vertaisasiantuntijat, erityisesti toiset äidit, osallistuvat aktiivisesti hyvän vanhemmuuden määrittelyyn intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksen kehystäessä keskusteluja.

Vanhemmilla on tietysti vaikutusta lapsiinsa, mutta kyse ei ole yksinomaan vanhemmuuden taidoista ja tietoisista valinnoista. Vanhemmat vaikuttavat lastensa elämään sen kautta, mihin erilaisiin kulttuurisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin he kuuluvat ja minkälaisten olosuhteiden keskellä he järjestävät elämänsä tai heidän elämänsä on järjestynyt. Lasten elämään vaikuttavat lukuisat muuttujat.[3] Keskusteluiden fokus on yksilötason vanhemmuudessa, jolloin ohitetaan vanhemmuuteen vaikuttavat rakenteelliset ongelmat kuten taloudellinen eriarvoisuus, köyhyys, työn epävarmuus, ydinperhenormia ylläpitävä kulttuuri tai naisiin kohdistuva väkivalta.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua yhteiskunnallisista ongelmista. Yksipuoleisten kärjistysten sijaan olisi hedelmällisempää kysyä, miten älylaitteiden jatkuva käyttö muokkaa vuorovaikutusta ja sosiaalisia suhteita hyvässä ja pahassa. Minkälaista yksinäisyyttä äidit kokevat ja mitä keinoja sen lievittämiseen on? Miten älypuhelin voi toimia perheen aikataulujen järkeistäjänä tai sosiaalisen verkoston ylläpitäjänä? Miten jatkuva epävarmuus toimeentulosta ja omissa päämäärissä kehittymisen mahdollisuuksista vaikuttaa lasten ja vanhempien suhteisiin? Milloin puhutaan intensiivisen työelämän tai työttömän elämän vaikutuksista lapsiin? Miksi keskustelussa ei puhuta intensiivisen köyhyyden vaikutuksista perheeseen?

Rakentavampaa olisi keskustella siitä, miten kasvatetaan vanhempia ja lapsia, joilla on vahva itsetunto ja ehjä olo, jotka tuntevat omat tarpeensa ja rajansa ja osaavat pitää huolta niiden kunnioittamisesta. Tuntuu edelleen olevan uusi ajatus, että äideilläkin on oikeus määritellä omat tarpeensa ja vetää omat rajansa. Kun perheeseen kuuluvien tarpeita sovitetaan yhteen, rajojen vetäminen ja oman tilan kunnioittaminen on myös lapselle malli siitä, että kaikkien tarpeet ovat tärkeitä.

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurin perustana on autonomisen, itseään sääntelevän kansalaisen ihanne. Kansanterveyden edistämisen kampanjoissa äitien vastuullisuuden korostamisella on pitkä historia. Ihmisen vastuu omasta terveydestään alkoi kehittyä hallinnan strategiana jo 1700-luvulla. Terveydestä tuli jokaisen velvollisuus ja kaikkien tavoite, ja äitien vastuulle lankesi lapsen kehityksen, kasvun ja terveyden tukeminen ja seuranta. [4] Yhteiskuntatutkimuksessa on keskusteltu jo pari vuosikymmentä sitten yhteiskunnan modernisaatioon liittyvästä laajemmasta kehityksestä, jossa yksilön elämä ja minä esitetään jatkuvaa työstämistä ja huomiota vaativana projektina. [5] Yhteiskunta on yksilöllistynyt ja ihmisten elämänkaari on vapautunut perinteisistä normeista, uskomuksista, odotuksista ja sosiaalisista suhteista. Itsen projekti edellyttää suunnittelua ja rationalisointia. Ihanteellinen yksilö pyrkii vapaaehtoisesti maksimoimaan mahdollisuutensa ja minimoimaan kohtaamansa riskit.

Vastuun ottaminen yksilöllisesti omasta elämästä johtaa myös siihen, että negatiiviset tapahtumat nähdään olevan yksilön itsensä vastuulla. Vanhemmat ja erityisesti äidit lastataan ensisijaisella vastuulla lastensa mahdollisuuksien maksimoinnista jo raskausaikana. Riskien vähentämisen korostaminen on osa suurempaa päämäärää parhaimman mahdollisen lapsen luomiseksi. [6] Lapseen sijoitetaan merkityksiä emotionaalisen autenttisuuden ja vanhempien henkilökohtaisen täyttymyksen lähteenä, jonka onnistuminen heijastaa vanhemmuuden saavutuksia [7]. Lapset nähdään ”niukkana resurssina”, jonka menestys tulee turvata [8].

Intensiivisen vanhemmuuden kulttuurissa on kumouksellista ruokkia ajatusta siitä, että yksittäisellä lapseen liittyvällä valinnalla ei olisikaan suuressa mittakaavassa ratkaisevaa vaikutusta. Vanhemmalla on vastuu lapsen hyvinvoinnista, mutta lapsen elämä on yksittäistä ratkaisua laajempi kokonaisuus. Elämä ei pelkisty tietoisten valintojen tekemiseksi hoivajärjestelyistä, imetyksestä, kulutustavaroista, synnytysiästä tai lasten ikäerosta. Vanhemmuuteen liittyvissä valinnoissa on yleensä kyse ihmisten välisistä suhteista ja erilaisista sattumista. Monenlaiset olosuhteet asettavat valinnanmahdollisuuksille reunaehtoja. Sosiaalinen tuki, taloudelliset resurssit ja kulttuuriset käsitykset hyvästä vanhemmuudesta vaikuttavat siihen, mitkä valinnat näyttäytyvät mahdollisina.

Yksilötasolla liikkuvissa keskusteluissa ja kampanjoissa tulisi ristiriitojen repimisen sijaan pohtia, mikä olisi paras tapa vanhempien välisen solidaarisuuden kasvattamiselle ja kunkin oman vanhemmuuden tukemiselle. Yhteiskunnallisella tasolla tulisi keskittyä resurssien ja keinojen löytämiseen vanhemmuuden jakamisessa esimerkiksi muokkaamalla vanhempainvapaajärjestelmää tasa-arvoisemmaksi ja joustavammaksi sekä resurssien suuntaamiseen väkivaltatyöhön, varhaiskasvatukseen ja perheiden palveluiin.

Intensiivinen vanhemmuus on vahva kulttuurinen erityisesti äiteihin kohdistuva vaatimus. Siinä on kaikuja lapsilleen omistautuneesta äidistä, joka uhraa omat tarpeensa ja ajattelee kaikessa vain lasten parasta. Feministinen ratkaisu ei kuitenkaan ole vanhemmuuden arvon kieltäminen. Vanhemmuus muuttaa elämää, ja vanhemmat myös muokkaavat uudenlaisia vanhemmuuksia ja perheiden elämänmuotoja. Vanhemmilla on halu etsiä tasa-arvoisempia lasta kunnioittavia vuorovaikutustapoja ja purkaa suomalaiseen vanhemmuuteen perinteisesti kuulunutta etäisyyttä ja autoritäärisyyttä. Perheillä on luovia ja viisaita ratkaisuja yhdistellä vanhempien ja lastensa tarpeita. On varottava liittämästä vanhemmuuskäytäntöihin turhan yksioikoisia merkityksiä. Imetys ja kantoliina eivät välttämättä ainoastaan sido vauvaa äitiin, vaan antavat myös mahdollisuuden omien menojen, töiden ja levon toteuttamiseen. Älylaitteet voivat vahvistaa sosiaalisia suhteita ja välittää vertaistukea silloin, kun kotoa poistuminen on syystä tai toisesta raskasta. Tarvitaan tutkimusta ja analyysia, joka ei sorru yksinkertaistuksiin, vaan ottaa huomioon ilmiöiden monimutkaisuuden ja moniulotteisuuden.

Äitien tulee rohkeammin uskaltaa perustella erilaisia ratkaisujaan omaan etuunsa nojaten. Samalla tehdään näkyväksi sitä, että äideillä on tarpeita ja rajoja, joiden kunnioittaminen on tärkeää. Lapsen etu on argumenttina aina vaarallinen, ja sitä tulisi keskusteluissa ja kampanjoissa käyttää äärimmäisen harkiten. Yksilöön kohdistuvissa vaatimuksissa lapsen paras kääntyy hyvin helposti äidin velvollisuudeksi. Äidistä tulee vakava riski lapsen kehitykselle ja samalla ainoa, joka pystyy vaikuttamaan lapseen.

 

[1] Furedi, Frank 2002: Paranoid Parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. Penguin Books. Furedi, Frank 2009: Intensive Parenting. Furedi, Frank 2013: It’s time to expel the ‘experts’ from family life.[2] Furedi 2002, 2009.[3] Furedi 2002, 2009.[4] Foucault, Michel 1984: The Politics of Health in the Eighteenth Century. Teoksessa Rabinow, Paul (toim.) The Foucault Reader. An Introduction to Foucault’s Thought. Penguin, Lontoo. s. 277; Lupton, Deborah 1999: Risk and the ontology of pregnant embodiment. Teoksessa Lupton (toim.) Risk and Sociocultural Theory. Cambridge University Press. 61-68.[5] Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim Elisabeth 1995: The Normal Chaos of Love. Polity Press; Beck-Gernsheim, Elisabeth 1996: Life as a Planning Project. Teoksessa Lash, Szerszynski & Wynne (toim.) Risk, Environment and Modernity. Towards a New Ecology. Sage Publications.[6] Lupton 1999: 67–68.[7] Beck & Beck-Gernsheim 1995.[8] Beck-Gernsheim 1996, 143.

Eeva Itkonen

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Heidi Auvinen

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti ja kätilöopiskelija.

Kun keho pettää luottamuksen

Raskaus voi olla sekä vahvistava että hajottava kokemus, jonka jälkeen suhde omaan kehoon on rakennettava uudelleen.

Tytöt ja naiset oppivat varhain, että naiskeho on aina jollain lailla virheellinen ja keskeneräinen. Body positivity eli kehopositiivisuus on saanut viime aikoina julkisuutta erilaisten some-kampanjoiden kautta, joilla tavoitellaan hyväksyntää kaikenlaisille normista poikkeaville kehoille. Myös raskaudesta ja synnytyksestä on tullut alue, jolla haastetaan käsitys naiskehosta lähtökohtaisesti epäluotettavana ja puutteellisena.

Luottamuksen vahvistamiselle omaan kehoon ja omiin voimavaroihin on selvä tarve ja tilaus. Tässä kulttuurisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa siihen, että raskaus, synnytys ja imetys ovat kehon normaaleja fysiologisia prosesseja, joihin ei lähtökohtaisesti tarvitse puuttua lääketieteen keinoin. Kaikille raskaus, synnytys ja imetys eivät kuitenkaan ole voimaannuttavia kokemuksia oman kehon toimivuudesta. Kauniit sanat kehon luontaisesta kyvystä synnyttää uusi ihminen ja tarjota vauvalle parasta mahdollista ravintoa tuottavat kipua esimerkiksi silloin, kun oma raskaus on päättynyt liian aikaisin, synnytys ei ole sujunut toivotusti tai imetys ei onnistu yrityksistä huolimatta.

Ei voi olla niin, että ainoa malli positiivisesta suhtautumisesta omaan kehoon on ylistää sen täydellisyyttä ja kykyä kasvattaa, synnyttää ja ruokkia. Kuinka sitten rakastaa omaa kehoa silloin, kun se on kaukana täydellisestä eikä kykene näihin tehtäviin?

Raskauteen, synnytykseen ja synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyy usein vaikeita tunteita. Raskautta voi varjostaa pelko ja synnytys voi olla kokemus kehon hallinnan pirstaloitumisesta ja suoranaisesta kauhusta. Arki vastasyntyneen kanssa saattaa poiketa odotuksista rajusti. Hankalan kokemuksen jälkeen synnytyksen tai imetyksen arvon kieltäminen on ymmärrettävä suojautumiskeino. Vaikeiden tunteiden edessä on helpottavaa ajatella, ettei synnytyskokemuksella tai imetyksellä ole itselle merkitystä. Näin voi toki olla. Ei ole kovin rakentavaa väittää, että tapahtumilla pitäisi olla kaikille yhtä suuri arvo. Kokemus epäonnistumisesta voi kuitenkin jättää arven, joka vaikuttaa käsitykseen itsestä. Parantumatonta arpea alkaa särkeä aina kun asia nousee esiin.

Syyllisyydentunto on toinen tavallinen tapa reagoida vaikeaan kokemukseen. Pettymys kohdistuu itseen: En varautunut tarpeeksi hyvin, en osannut vaatia, odotin liikoja, olin naiivi. Mutta ikäviä asioita tapahtuu, vaikka olisi tehnyt kaiken oikein. Kukaan meistä ei hallitse luontoa, kaikkia olosuhteita, muita ihmisiä – eikä itseään. Oman kehon ja mielen hallinnan korostamisella on ikävä varjopuoli kääntyä kaikkivoipaisuuden vaatimukseksi. Vika löytyy aina lopulta itsestä.

Kenties hyökkäykseen ja puolustautumiseen perustuva äitikulttuuri juontaa juurensa siihen, ettei pettymystä ole oikeutta surra. Naisten kokemuksia vähätellään vetoamalla siihen, että tärkeintä on terve vauva. Se on samalla viesti siitä, että nainen itsessään ei ole tärkeä, hänellä ei ole merkitystä. Naisen henkisellä ja fyysisellä kärsimyksellä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä, miten lapsi voi.

Vaikean synnytyskokemuksen, keskenmenon, keskosvauvan syntymän tai hankalan imetyksen seurauksena voi tuntua siltä, että oma keho on tuottanut pettymyksen. Keho on kivun ja trauman lähde, joka tuntuu vieraalta, sitä kohtaan voi tuntea häpeää ja vihaa. Silloin on vaikea olla tyytyväinen kehoonsa, ja ystävällisiksi tarkoitetut sanat tuntuvat traumaattisen kokemuksen ohittamiselta.

Muista silti, että kehosi on arvokas ja ansaitsee huolenpitoa. Jos läheisesi käy läpi vaikeaa kokemusta, auta ja rohkaise häntä huolehtimaan itsestään henkisesti ja fyysisesti sen sijaan, että koettaisit saada häntä siinä hetkessä ajattelemaan myönteisesti. Vahvista, että hänen kokemuksensa on todellinen, mutta se ei ollut hänen syytään. Osoita, että vaikeat tunteet ovat sallittuja. Toipumiselle on tärkeää, että vihaa, turhautumista, pettymystä ja surua saa ilmaista turvallisessa ilmapiirissä. Siten syntyy selviytyjiä, jotka pystyvät arvostamaan itseään huolimatta siitä, mistä he ovat joutuneet luopumaan.

Ehkä olisi parempi lakata väittämästä, että kaikki kehot ovat täydellisiä sellaisina kuin ovat tai että tärkeintä on uskoa oman kehonsa voimaan. Vaikka keho ei olisi vahva ja täydellinen, se ei vähennä kenenkään arvoa. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, äitiä ja vanhempaa.

Tärkeämpää kuin opetella ajattelemaan kehostaan tietyllä tavalla on arvostaa omaa itsemääräämisoikeuttaan. Minä määrään omasta kehostani. Huolimatta siitä, uskonko kehoni olevan täydellinen, kaunis ja voimakas, päätän itse omaa kehoani koskevista asioista ja siitä, mikä on hyvinvointini kannalta tärkeää. Tämä on se kehopositiivinen viesti, jonka toivoisin tavoittavan myös lapset ja nuoret. Jokainen keho on arvokas ja ansaitsee kunnioitusta ja huolenpitoa.

Itsemääräämisoikeuden suojeleminen ei tarkoita, että kaikesta pitäisi suoriutua yksin. Meillä kaikilla on tärkeä tehtävä toimia toistemme tukena. Myötätunto itseä kohtaan kasvaa vähitellen, kun sitä opettelee antamaan ja ottamaan vastaan. Kun arvostamme itseämme ja suhtaudumme ymmärtävästi itseemme, ymmärrämme myös paremmin sen, mitä on tehtävä. Arpea lakkaa särkemästä, ja pystymme antamaan arvostusta ja ymmärrystä myös muille.

 

Eeva Itkonen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Koulutetut kätilöt synnytyksen, äitiyden ja kansan uudistajina

Kätilökoulutuksen aloittaminen Suomessa vuonna 1816 oli ensimmäinen ja ratkaiseva askel kohti synnytyksen lääketieteellistämistä. Lääketiede ja sen piirissä toimivat ammatinharjoittajat pyrkivät muuttamaan kansanomaisia syntymään, kuolemaan, terveyteen ja sairauteen liittyviä käsityksiä sekä syrjäyttämään perinteisiä parantajia.[1]Synnytyksen hoidon historian suuri murros on ollut synnytysten siirtyminen kotoa sairaaloihin, joka Suomessa tapahtui nopeassa tahdissa vuosina 1940–1960 [2]. Tätä edelsi aika, jolloin koulutetut kätilöt hitaasti korvasivat maallikot synnytyksen ensisijaisina avustajina. Synnytysten hoidon historia voidaan kertoa edistystarinana, jossa rationaalinen, tieteellinen ja moderni terveydenhuolto voitti taikauskoiset, epätieteelliset ja vaaralliset kansanomaiset hoitotavat. Tällöin luodaan jälkikäteen teleologinen selitys, joka jättää huomiotta historiaan väistämättä kuuluvat epäjohdonmukaisuudet, kamppailut, epäonnistuneet yritykset ja ristiriidat. Feministisestä näkökulmasta on kiinnostavaa, kenen ääni kuului prosessissa, jossa synnyttämisen olosuhteissa tapahtui radikaali muutos. Miten naisten arki ja kulttuuri muuttui? Mitä saavutettiin ja mitä kenties menetettiin?

Puhtauden ja äitiyden puolesta

Syntymä ja kuolema ovat jokaisessa kulttuurissa merkitykseltään tiheitä tapahtumia kaukana itsestäänselvyydestä. Niihin ei koskaan suhtauduta välinpitämättömästi. Synnyttäminen on aina sidoksissa kulttuurisiin käytäntöihin ja käsityksiin, se ei koskaan ole täysin ”luonnollista”. Voidaan siis hylätä ajatus siitä, että lääketiede olisi tukahduttanut jonkin alkuperäisen ja luonnollisen synnytystavan. Jokaisessa kulttuurissa synnytykseen liittyy erilaisia käsityksiä synnytykseen kuuluvista tekniikoista, toimintatavoista, ja avustajista.[3]Synnytyksen hoito on kuulunut ennen biolääketieteen valtakautta kansanlääkinnän piiriin. Suomessa koulutettujen kätilöiden vakiintuminen kotisynnytyksen ensisijaiseksi avustajaksi tapahtui etenkin maaseudulla hitaasti. Huolimatta siitä, että kätilöiden koulutus Turussa ja sittemmin Helsingissä alkoi jo 1800-luvun alussa, kätilöiden määrä ja merkitys alkoivat kasvaa vasta 1900-luvun taitteessa. Koulutetut kätilöt syrjäyttivät maallikkoasiantuntijat maaseudulla verrattain myöhään: vielä 1930-luvun alussa kansankätilöt, paapot ja paarmuskat avustivat alueesta riippuen jopa noin puolessa synnytyksistä.[4]Koulutettujen kätilöiden työskentely maaseudun kunnissa ei aina ollut helppoa. Kunnankätilöiden palkkaamista maalaiskuntiin 1900-luvun alkupuoliskolla edistettiin valtiollisesti, mutta maaseudun naiset olivat haluttomia käyttämään kätilön palveluja ja turvautuivat maallikkokätilöiden apuun Lääkärit ja koulutetut kätilöt pyrkivät osoittamaan itseoppineiden kätilöiden epäpätevyyden, pahuuden ja moraalittomuuden. Korostamalla yksipuolisesti maallikkoavustajien vaarallisuutta ja yhteyttä äitien ja lasten kuolleisuuteen pyrittiin saamaan viranomaisten tuki kätilökoulutuksen järjestämiseksi. Kuitenkaan äitien ja lasten kuolleisuus 1900-luvun alkupuolella ei ollut maallikkokätilöiden avustamissa synnytyksissä suurempi kuin kätilöhoitoisissa synnytyksissä.[5]Maallikkokätilöiden ja kansan tapojen arvostelu oli keskeinen osa kansanvalistusta, jonka tavoitteena oli muutos äitiydessä. Äitiyden suojeluun ja valvontaan liittyi paljon aikakauden nousevalle keskiluokalle ominaisia kulttuurisia äitiyden, kodin, perheen ihanteita. Äitiys määriteltiin naisen tehtäväksi perheessä ja yhteiskunnassa. Kansanvalistajat näkivät kuitenkin suuria ongelmia äitien elämäntavoissa, arvoissa ja terveydessä. Äitiys tuli modernisoida. Perinpohjaisilla synnytykseen liittyvillä puhtausrituaaleilla pyrittiin muuttamaan käsitys naiseuden saastaisuudesta. Bakteerista tuli 1800-luvun lopulla synnyttäjän uusi symbolinen vihollinen myös pääasiassa kotona tapahtuvissa synnytyksissä. Hygienian uskottiin auttavan bakteerin kukistamisessa huolimatta siitä, että lapsivuodekuume oli pääasiassa synnytyslaitosten ongelma. Synnytyslaitosten käytännöt huoneen siivouksesta, puhtaan vuoteen sijaamisesta ja makuuasennossa synnyttämisestä tuotiin kotisynnytyksiin. Kätilöt tekivät työtä juurruttaakseen uutta hygieniaan pohjaavaa ajattelutapaa ja siihen liittyviä käytäntöjä kansan keskuuteen. Hygienia yhdistyi tuoreisiin keskiluokkaisiin käsityksiin äidin olemuksesta ja tehtävistä: äidin tahdottiin omistautuvan kokonaan lasten ja kodin hoidolle. Kodin ja sen asukkaiden piti olla puhtaita sekä konkreettisesti että symbolisesti.[6]Puhtausvalistus kohtasi vastarintaa naisten keskuudessa. Valistus tuli ylhäältäpäin eikä siinä otettu huomioon naisten elämän todellisuutta. Kätilöt eivät arvostaneet naisten omia käsityksiä äitiydestä, työstä, perheestä huolehtimisesta tai likaisuudesta ja puhtaudesta. Etenkin köyhemmät äidit kokivat häpeää siitä, ettei perheessä ollut mahdollista varustautua synnytykseen kätilön edellyttämällä tavalla. Kansanomaiset synnytysavustajat olivat yleensä oman kylän tuttuja naisia, joille palkka maksettiin tavarana tai keskinäisenä apuna. Kätilöt olivat kulttuurisesti ja sosiaalisesti ulkopuolisia valistajia, joiden käsitykset asioiden hoidosta erosivat kansan käsityksistä ja jotka pyrkivät korvaamaan tutut ja luotetut synnytysavustajat. Koulutetut kätilöt tulivat muuttamaan naisten välisiä suhteita ja kumoamaan perinteisiä käsityksiä synnytyksestä ja äitiydestä.[7]

Lisääntyminen kansakunnan väestöpoliittisena projektina

Synnytyksen lääketieteellistämiselle oli vahva poliittinen tilaus. Suomalaisen yhteiskunnan modernisaatio kytkeytyi nationalistiseen poliittiseen projektiin. Jälkeläisten määrästä ja laadusta ja äitien lisääntymisterveydestä tehtiin tärkeitä kansallisia kysymyksiä.[8] Nationalismi on poliittinen pyrkimys tuottaa ja muokata kansakunnan identiteettiä ja rajoja. Nationalistisissa ideologioissa kansakunta on perinteisesti käsitetty perheen ja kansallisen sukupuun metaforien kautta.[9] Miehille ja naisille on varattu erilaiset sukupuolittuneet paikat ja roolit kansakunnan uusintamisessa. Naiset ovat keskeisessä asemassa ”kansakunnan äiteinä”: väestöpoliittisesti uusien kansakunnan jäsenten synnyttäjinä ja lasten kasvattajina kansakunnan jäseniksi. Naiset ovat sekä kansakunnan että kansallisaatteen uusintajia. Naiset toimivat kansakunnan symbolisina rajavartijoina ja naisten ruumiin ja seksuaalisuuden kontrollointi on tärkeää kansakunnan jatkuvuuden kannalta.[10]Nationalismi, usko tieteen ja teknologian edistykseen ja yhteiskunnallinen modernisaatio loivat otollisen alustan synnytyksen lääketieteellistämisen nopealle läpimurrolle 1900-luvun kuluessa[11]. Kaupungeissa kehitys kotisynnytyksistä sairaalasynnytyksiin tapahtui aiemmin kuin maaseudulla. Jo vuosisadan vaihteessa synnytyksissä avustivat pääasiassa koulutetut kätilöt. Valtion tuki synnytyssairaaloille edisti synnytysten siirtymistä sairaaloihin, ja kätilövastaanottojen määrä kaupungeissa väheni 1900-luvun alkupuolella. Synnytyssairaaloiden maine köyhien kaupunkilaisten synnytyspaikkana muuttui, ja kunnallisia ja yksityisiä sairaaloita perustettiin tiheään.[12]Maaseudulla suurin muutos kotisynnytyksistä sairaalaan tapahtui vasta sotien jälkeen, mutta lyhyessä ajassa. Sairaala- ja äitiysneuvolaverkko laajeni, ja Rockefeller-säätiön tuella kehitettiin sairaalatoimintaa, äitiysneuvontaa, rokottamista ja kätilökoulutusta.[13] Poliittinen tuki sairaalasynnytyksille, aikakaudelle tyypillinen edistysusko ja maaltamuutto vaikuttivat osaltaan siihen, että sairaalasta tuli houkutteleva synnytyspaikkana. Muutos tapahtui monien poliittisten, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen prosessien yhteisvaikutuksena.

Kätilöt kulttuurin muutoksen toteuttajina

Feministisestä näkökulmasta kätilökoulutuksen historiaan liittyy monia kiinnostavia ja keskenään ristiriitaisia kehityskulkuja. Kätilökoulutus tarjosi naisille mahdollisuuden lääketieteelliseen oppiin, ammattiin ja toimeentuloon. Kätilöoppilaat olivat usein itsenäisten käsityöläisten ja maatalousväestön vaimoja tai tyttäriä. Monet olivat leskiä, joiden katsottiin sopivan hyvin kätilön tehtävään. Autonomian ajan kätilöt olivat yleensä porvariston ja talonpoikien edustajia ja siten yhteiskunnan keskiluokkaa. Kätilökoulutus tapahtui alusta alkaen synnytyslääkärien johdolla biolääketieteen sisällä, ja kätilöt toimivat uusien oppien lähettiläinä valtakunnallisesti. Monin paikoin lääkärien saatavuus oli heikko, ja kätilöt harjoittivat työtään itsenäisesti.

Kätilöillä on ollut merkittävä rooli kansanomaisten syntymään, kuolemaan, terveyteen, sairauteen ja puhtauteen liittyvien käsitysten muokkaajina. 1900-luvulla kätilöstä tuli keskeinen hygienian ja modernin yhteiskunnallisen äitiyden edistäjä. Kätilöt näkivät tehtävänsä maaseudun alistettujen naisten aseman parantajina. He toimivat sivistyneistön edustajina modernisaation puolesta ja määrittelivät, millaisia muutoksia maalaisnaisten elämässä tuli tapahtua.[14]Kansakunnan väestönkasvun edistämisen hengessä lääkärit ja kätilöt eivät antaneet ehkäisyneuvontaa ennen 1950-lukua[15]. Suomessa ensimmäinen raskaudenkeskeytyksen salliva laki astui voimaan vuonna 1950. Laki salli abortin myöntämisen ainoastaan terveydellisin, eugeenisin tai eettisin perustein, ja luvan saaminen oli hankalaa. Ennen vuoden 1970 vapaampaa lainsäädäntöä keskeytyksissä turvauduttiin edelleen sikiönlähdettäjiin, joilla oli kansan keskuudessa vuosisatojen perinne keskeytysten avustajina. Kansankätilöiden ammattitaitoon kuului keskeisesti raskauden ehkäisy ja keskeyttäminen. Tosin 1900-luvun alun kaupungissa ammattimaisten sikiönlähdettäjien palkkiot olivat usein niin korkeita, että naisilla ei ollut niiden käyttöön mahdollisuutta. Se sai monet naiset itse yrittämään raskautensa keskeytystä.[16] Sittemmin kätilöistä on tullut tärkeitä gynekologisen sairaanhoidon toimijoita.

Palvelujärjestelmän muutokseen liittyi laajempi kulttuurinen muutos, josta oli naisille hyötyä. Neuvolajärjestelmän valtiollisen kehittämisen ja levittämisen myötä uusi äitien sukupolvi tottui keskustelemaan raskaudesta ja äitiydestä neuvolassa sen sijaan, että raskautta olisi pidetty hävettävänä ja salattavana asiana. Lisääntymiseen liittyvät tabut ja puhtauskäsitykset loivat rajat raskaana olevien äitien ja heidän läheistensä käyttäytymiselle. Vielä 1900-luvun alussa Suomessa ajateltiin yleisesti, että raskaana oleva, synnyttävä ja lapsivuoteinen nainen on saastainen. Erityisesti monilapsisissa perheissä raskauteen ja synnytykseen liittyi voimakas häpeä. Raskaus ja synnytys tuli salata, ja äitejä eristettiin sosiaalisesta ympäristöstään.[17]Terveysvalistus langetti äitien vastuulle lapsen kehityksen, kasvun ja terveyden tukemisen ja seurannan. Terveyden edistämiseen liittyvien instituutioiden terveyttä ja riskiä koskevissa diskursseissa korostuu itseään sääntelevän kansalaisen ihanne. Raskausaikana naisen tulee muokata tietynlainen suhde itseensä, joka edellyttää erityisesti itsen muokkaamista omia nautintoja ja haluja hallitsevaksi moraaliseksi subjektiksi. Oman terveyden hallinnan velvoitteesta kieltäytyminen näyttäytyy epämoraalisena, riskialttiina ja vaarallisena. Naiset ovat tulleet aktiivisiksi kansalaisiksi hoivaajina, äiteinä ja vaimoina toisin kuin miehet, joiden kansalaisuus rakentuu osallisuudesta julkiseen sfääriin.[18]

Moniääninen kätilötyö?

Äitiys- ja lapsikuolleisuuden pienenemisen taustatekijöitä ovat Suomessa olleet kattava äitiyshuolto, raskauden poikkeamien hoito, epäsäännöllisten synnytysten hoito sairaalassa ja kehittynyt vastasyntyneiden hoito sekä elinolosuhteiden paraneminen. Lääketieteen kehityksen myötä infektioiden torjunta ja tarpeellisten lääkkeiden ja kirurgisten toimenpiteiden saatavuus vähentävät kuolleisuutta, sairastuvuutta ja elämänlaatua.[19]Synnytysten lääketieteellistymisen myötä synnytys määriteltiin lääketieteelliseksi tapahtumaksi. Antropologi Brigitte Jordan esittää, että lääketieteen saavutukset voidaan tuoda osaksi synnytysten hoitotapoja ilman, että kansanomainen synnytyskulttuuri hävitetään. Maallikkokätilöiden kadotessa menetetään tieto ja osaaminen, jota kansanomaisilla synnytysavustajilla on. Kyse ei ole siitä, tapahtuuko muutosta vai ei, vaan millainen muutos palvelee parhaiten muutoksen kohteena olevaa väestöä. Jokaisessa synnytyskulttuurissa on joitakin hyödyllisiä käytäntöjä, joiden käyttöä tulee rohkaista, harmittomia käytäntöjä, jotka voidaan jättää huomiotta, vahingollisia käytäntöjä, jotka tulee muuttaa ja vaikutuksiltaan epäselviä käytäntöjä, joiden käyttö edellyttää lisää tutkimusta.[20] Viime aikoina kätilöiden kiinnostus perinteisiin synnytyksen apuvälineisiin ja käytäntöihin on kasvanut. Pystyasennon ja liikkeen tunnustetut hyödyt sekä erilaiset apuvälineet kuten jakkara, roikuntaliina ja gua sha –kampa ovat esimerkkejä lääketieteellisen näkökulman ulkopuolisista vaikutteista.

Kyse on myös siitä, kenen tiedolla katsotaan olevan merkitystä. Feministisestä näkökulmasta on tärkeää suhtautua kriittisesti hyviin pyrkimyksiin naisten terveyden edistämiseksi, jos samalla ei oteta huomioon naisten omaa tietoa ruumiistaan ja terveydestään, rajoitetaan naisten itsemääräämisoikeutta, kavennetaan valinnanmahdollisuuksia ja saatavilla olevia palveluita. Suomessa terveydenhuollon ammattikuntien professionalismilla on vahva perinne. Historian esimerkit osoittavat, että synnytysten hoidon kehittämisessä naiset ovat olleet toiminnan ja asiantuntijatiedon kohteita sen sijaan, että naisten omille arvostuksille ja käsityksille olisi annettu merkitystä. Vahva ammattilaisuus voi olla este naisen oman tiedon arvostukselle, jos kätilön asiantuntijatieto on aina ensisijaisessa asemassa – todellista vahvaa ammattilaisuutta on osata antaa asiantuntijatietonsa ja taitonsa naisen käyttöön.

[1] Helsti, Hilkka 2003: Synnytyksen lääketieteellistäminen ja kansanomainen vastarinta. Kulttuuriset ristiriidat kotisynnytysten aikaan. Teoksessa Honkasalo, Marja-Liisa Honkasalo, Kangas, Ilka & Seppälä, Ulla-Maija (toim.) Sairas, potilas, omainen. Näkökulmia sairauden kokemiseen. SKS, Helsinki. 47-48.[2] Viisainen, Kirsi 2001: Choices in birth care. The place of birth. Stakes, Helsinki.[3] Jordan, Brigitte 1978: Birth in Four Cultures. A Crosscultural Investigation of Childbirth in Yucatan, Holland, Sweden and the United States. 2.[4] Helsti 2003: 49.[5] Warén-Waris 1935; Komiteanmietintö 1912, sit. Helsti 2003:57.[6] Helsti 2003: 62.[7] Helsti 2003: 46.[8] Helsti 2003: 51.[9] McClintock, Anne 1995: Imperial leather. Race, gender and sexuality in the colonial contest. Routledge, New York.[10] Anthias, Floya & Yuval-Davis, Nira 1989: Introduction. Teoksessa Anthias & Yuval-Davis (toim.) Woman, Nation, State. Palgrave Macmillan.[11] Helsti 2003: 51.[12] Wrede, Sirpa 2001: Decentering Care for Mothers. The Politics of Midwifery and the Design of Finnish Maternity Services. 80-85.[13] Laiho, Arja (toim.) 1991: Viisaista vaimoista nykyajan kätilöiksi. Kätilökoulutus Suomessa 175 vuotta. Kätilöopisto. 60.[14] Helsti 2003: 58.[15] Helsti 2003: 61.[16] Ritamies, Marketta 2006: Sinappikylvystä ehkäisypilleriin. Suomalaisen perhesuunnittelun historia. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 44/2006. 14, 73, 191.[17] Helsti 2003: 48, 60-61.[18] Helen, Ilpo & Jauho, Mikko 2003: Terveyskansalaisuus ja elämän politiikka. Teoksessa Helen, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki. 29-30; Lupton, Deborah 1999: Risk and the ontology of pregnant embodiment. Teoksessa Lupton (toim.) Risk and Sociocultural Theory. Cambridge University Press. 61-68.[19] Jordan 1978: 74.[20] Jordan 1978: 81.

Eeva Itkonen
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, sukupuolentutkija ja kätilöopiskelija.

Pin It on Pinterest

Share This